Seuraavana päivänä oli isäntäni haudattava, ja puutarhuri oli luvannut viedä minut hautajaisiin. Mutta seuraavana päivänä en voinutkaan nousta vuoteeltani, sillä yön aikana sain kuumeen. Minusta tuntui, kuin olisi ollut tuli rinnassa ja että olin kipeä samalla tavoin kuin Joli-Coeur sen yön jälkeen, jonka hän vietti puussa majalla ollessamme lumituiskussa. Ja itse asiassa olinkin saanut ankaran keuhkotulehduksen vilustumisesta yöllä, jolloin isäntäni kanssa jouduimme eksyksiin ja tuohon onnettomuuteen.
Tämä tautini saattoi minut tilaisuuteen oikein arvostelemaan Acquinin perheen hyväntahtoisuutta ja erittäinkin Etiennetten alttiuden laatua. Vaikka köyhissä perheissä ei olla halukkaita kutsumaan lääkäriä, niin minun tautini oli kuitenkin niin ankara ja pelottava, että minun suhteeni tehtiin poikkeus tästä säännöstä. Lääkärin ei tarvinnut paljonkaan tutkia, ennenkuin hän oli selvillä taudin laadusta. Heti hän selitti, että minut oli vietävä sairashuoneelle. Sehän, oli tosiaan hyvin yksinkertaista ja helppoa. Mutta sitä ei isä Pierre kuitenkaan hyväksynyt.
"Kun hän on sairastunut meidän ovellamme eikä sairashuoneen, niin täällä hänet on hoidettavakin."
Turhaan lääkäri koetti taistella kaikenlaisilla hyvillä sanoilla tätä selitystä vastaan saamatta sitä kumotuksi. Minut oli hoidettava täällä, ja täällä minut hoidettiin. Ja kaikkien töittensä lisäksi Etiennette oli sairaanhoitajattarena, hoitaen minua lempeydellä ja säännöllisesti kuin koskaan mikään Saint-Vincent de Paulin sisar, aina valppaana ja kärsivällisenä. Kun hänen piti lähteä luotani taloustoimiinsa, niin Lise tuli hänen sijaansa, ja monta kertaa kuumeeni aikana minä näin Lisen sänkyni jalkopohjassa seisomassa katsellen minua levottomin silmin. Houreissani luulin häntä suojelusenkelikseni ja puhelin hänelle aivan kuin enkelille toiveistani ja haluistani.
Tautini oli pitkällinen ja tuskaisa, oli monia käänteitä, jotka ehkä olisivat huolestuttaneet vanhempia, mutta jotka eivät lannistaneet Etiennetten kärsivällisyyttä eikä alttiutta. Monia öitä hänen täytyi valvoa luonani, sillä minä olin usein tukehtua, ja hänen veljensä Alexis ja Benjamin valvoivat myös vuoron perään. Vihdoinkin alkoi parantuminen, mutta kun tauti oli pitkällinen ja oikukas, täytyi minun odottaa kevään tuloa, ennenkuin voin mennä ulos.
Silloin Lise, joka ei ollut vielä töissä, tuli Etiennetten sijaan, ja hän kuljetteli minua ympäriinsä. Puolen päivän aikaan, jolloin aurinko oli lämpimimmillään, me menimme ulos ja kuljeksimme hiljalleen käsi kädessä, Capi seurassamme. Sinä vuonna oli kevät lämmin ja kaunis, tai ainakin se sellaisena on pysynyt minun muistossani, ja sehän on sama asia.
Retkillämme ei Lise tietystikään puhellut, mutta kumma kyllä emme tarvinneetkaan sanoja; me katselimme toisiamme ja ymmärsimme toistemme katseen, niin etten minäkään hänelle puhunut.
Vähitellen palasivat sitten voimat, ja minä voin ryhtyä puutarhatyöhön. Tätä olin ikävöiden odottanut, sillä minua halutti tehdä muille mitä muut olivat tehneet minulle, tehdä työtä heidän hyödykseen voimieni mukaan. Minä en ollut koskaan ollut työssä, sillä niin vaivalloisia kuin pitkät matkat ovatkin, ne eivät kuitenkaan ole jatkuvaa työtä, joka kysyy tahdon lujuutta ja ahkeruutta, mutta minusta tuntui, että minä kykenen tosityöhön, ainakin tunsin rohkeata halua niiden esimerkistä, jotka olivat ympärilläni.
Kotikylässäni olin nähnyt maanviljelijöitä työssä; minulla ei ollut mitään käsitystä ahkeruudesta, sitkeydestä ja tarmosta, jolla Parisin ympäristön puutarhurit tekivät työtä, ollen toimessa auringon noususta sen laskuun ja kaiken aikaa raataen voimainsa perästä. Eikä minulla ollut tätä ennen ollut aavistustakaan siitä, miten työllä maa saadaan tuottavaksi. Olin nyt erinomaisessa koulussa.
Niin väsyttävää kuin tämä uusi työ olikin, totuin kuitenkin pian tähän uutteraan elämään. Sen sijaan että ennen juoksentelin vapaana näkemättä muuta vaivaa kuin astuksia teitä, olin nyt suljettuna puutarhan muurien sisään, sain tehdä ankarasti työtä aamusta iltaan, paitaa myöten märkänä hiestä. Mutta jokainen teki työtä yhtä ankarasti, isännän kastelukannut olivat raskaammat kuin minun, hänen paitansa märempi hiestä kuin minun. Ja minullahan nyt oli se, mitä olin kaivannut: koti. En ollut enää yksin, en ollut hyljätty lapsi, minulla oli oma vuoteeni, minulla oli sijani ruokapöydässä, joka meidät kaikki yhdisti.