Oli meillä sitten levon ja huvituksen hetkiäkin, tosin lyhyviä, mutta sitä hauskempia. Sunnuntaisin jälkeenpuolisten kokoonnuttiin pieneen viinimajaan, ja siellä minä soittelin harppuani, joka viikon ajan lepäsi rauhassa naulassa, ja talon tyttäret ja pojat tanssivat. Kukaan heistä ei ollut oppinut oikein tanssimaan, mutta Alexis ja Benjamin olivat kerran olleet häissä ja sieltä he muistivat vähän kontratanssia, jota nyt tapailivat keskenään. Kun he väsyivät tanssimaan, niin minä lauleskelin laulujani, ja minun napolilainen lauluni teki aina haihtumattoman vaikutuksen Liseen.

En kertaakaan laulanut niin, etteivät hänen silmänsä olisi kostuneet. Huvittaakseni sitten häntä näyttelimme jonkin näytelmän Capin kanssa. Capillekin nämä sunnuntait olivat juhlapäiviä; ne muistuttivat sille menneitä aikoja, ja kun se oli näytellyt osansa loppuun, se olisi tahtonut näytellä sen uudelleen.

Näin kului kaksi vuotta, ja kun isä Pierre otti minut usein mukaansa torille ja muualle, niin opin vähitellen tuntemaan Parisin, joka ei tosin ollut marmorinen ja kultainen kaupunki, niinkuin olin sitä kuvitellut, mutta eipä se ollut lokakaupunkikaan, niinkuin se minusta oli näyttänyt tullessamme Charentonin ja Mouffetardin kaupunginosien kautta.

Onneksi sain muutakin opetusta kuin sitä, mitä sattumalta näin retkilläni Parisissa. Isä Pierre oli ollut ennen puutarhuriksi rupeamistaan työssä luonnontieteellisessä puutarhassa, jossa hän oli saanut kaikenlaista opetusta. Ja sittemmin hän vuosien kuluessa oli hankkinut kirjoja, joita joutohetkinään viljeli ahkerasti. Naimisiin ja perheelliseksi tultua hänen joutohetkiensä luku supistui, kun elatuksen hankkimisesta oli suurempi huoli. Silloin kirjat olivat jääneet, mutta niitä ei kuitenkaan oltu myöty eikä hukattu. Ne olivat säilössä kirjakaapissa. Ensimäinen talvi, jonka vietin Acquinin perheessä, oli sangen pitkä, ja puutarhatyö useitten kuukausien aikana ei ollut kiireellistä. Silloin iltapuhteita viettäessämme tulen äärellä vedettiin kirjat säilöstään. Alexis ja Benjamin eivät olleet perineet isänsä lukuhalua, ja he aina luettuaan muutamia sivuja nukahtivat. Minä kun en ollut niin unelias kuin utelias, luin sitävastoin siihen saakka kuin tuli makuullemenon aika. Vitaliksen opetus ei siis ollut mennyt hukkaan, ja aina kun menin levolle, muistelinkin häntä kaipauksella ja kiitollisuudella.

Lise ei osannut lukea, mutta nähdessään minun tarttuvan heti kirjaan, kun minulla oli vähänkään joutoaikaa, hän pyysi minua lukemaan niitä hänellekin. Tämä oli uusi side välillämme. Ja kirjallisuudesta hän sai paremmin kuin keskustelusta huvia ja henkensä kehitystä. Minä opetin hänelle myöskin piirustusta, nimittäin sellaista piirustusta, jota itse osasin. Tietysti minä olin sangen huonokuntoinen opettaja, mutta me ymmärsimme hyvin toisemme, ja hyvä sopu opettajan ja oppilaan välillä vaikuttaa usein enemmän kuin taito. Mikä ilo syntyikään, kun hän osasi piirtää jotakin niin, että sen tunsi! Isä Acquin syleili minua.

"Kas niin", sanoi hän nauraen, "minä olisin voinut tehdä suuremmankin tyhmyyden kuin sen, että otin sinut. Lise sitten myöhemmin maksaa sinulle."

Myöhemmin — sitten kun hän saa puhelahjansa, sillä lääkärit olivat sanoneet, että hän ei ole sitä menettänyt kaikeksi iäkseen. Tätä nykyä ei voitu tehdä sille mitään, oli vain odotettava muutosta. Ja Lise itsekin teki surullisen liikkeen, joka merkitsi, että sitten myöhemmin hän korvaa, kun minä lauloin hänelle. Hän oli halunnut oppia soittamaan harppua, ja varsin pian hänen sormensa tottuivatkin matkimaan minun sormiani. Tietysti hän ei voinut oppia laulamaan, ja se häntä suretti. Monta kertaa näinkin hänen silmissään kyyneliä, jotka ilmaisivat hänen surunsa. Mutta hyväluontoinen ja lempeä kun oli, ei hänen surunsa kauan kestänyt; hän kuivasi kyyneleensä, ja hymy hänen suupielissään sanoi minulle myöhemmin.

Minä varmaankin olisin iäkseni jäänyt Acquinin perheeseen, jollei olisi sattunut muuan surullinen tapaus, joka yhtäkkiä taas muutti minun elämäni. Niin näytti sallitun, että minä en saa kauan olla onnellinen, ja että silloin kun olin varmin rauhallisesta elämästäni, olikin jo lähellä hetki, jolloin jouduin taas seikkailuelämän kuohuihin.

XIX.

Oli sellaisia hetkiä, jolloin minä yksin ollessani tuumailin mielessäni: tämä on niin onnellista, että tätä ei voi kestää kauan. Minä en voinut aavistaa miten elämä voisi muuttua onnettomaksi, mutta minä olin siitä kuitenkin melkein varma, että se tapahtuu tavalla tai toisella. Se sai minut usein hyvin surulliseksi, mutta siitä oli kuitenkin se etu, että minä kaikin tavoin koetin tehdä parastani kuvaillen mielessäni, että minun hairaukseni kautta se onnettomuus minua kohtaa. Siihen ei kuitenkaan ollut minun syytäni, mutta sen näin vasta onnettomuuden tapahtuessa.