Acquin viljeli kukkia. Sääntönä on, että puutarhurilla ei saa olla tilkkuakaan viljelemätöntä maata: heti kun toiset kukat on myyty, on toisia kylvettävä. Ja puutarhurin, joka on kauppapaikkain läheisyydessä, on kuljetettava kukkansa kaupaksi sellaisina aikoina, jolloin hänellä on toivoa saada niistä suurin tulo. Tällaisia aikoja ovat suuret juhlat ja erityiset nimipäivät. Ja tällaisina päivinä ovat Parisin kadut täynnä kukkia, sillä niitä kaupitellaan joka sopessa, mihin vain tavara voidaan asettaa nähtäväksi. Leukoijain jäljestä Acquin teki työtä heinäkuun ja elokuun juhlia varten, varsinkin elokuuksi, jolloin P. Marian ja P. Ludvigin päivät olivat, ja niitä varten meillä oli kasvamassa kukkia niin paljon kuin taimilavoihimme ja kasvihuoneisiimme suinkin sopi. Ja kaikki kasvit piti saada kukalle juuri näiksi päiviksi, ei varemmin eikä myöhemmin. Voi hyvin ymmärtää, että tämä vaatii erityistä taitoa, sillä eihän ihminen ole auringon eikä ilmojen herra. Acquin olikin hyvin taitava kasvien hoidossa, niin että hänen kukkansa eivät joutuneet liian varhain eikä liian myöhään. Mutta siitäpä olikin työtä ja vaivaa!
Tähän aikaan, jossa kertomukseni liikkuu, olivat kaikki merkit hyvät; meillä oli elokuun 5 päivä, ja kukat olivat umpulla ja reheviä. Acquin tuontuostakin hieroskeli käsiään tyytyväisenä.
"Tulee hyvä sato", sanoi hän. Ja hymysuin hän teki laskuja, paljonko kaikki nämä kukat hänelle tuottavat, kun tulee kaupan aika. Kovasti oli tehty työtä lepäämättä tuntiakaan, edes sunnuntaisin. Kuitenkin sittemmin kun kaikki oli hyvässä järjestyksessä ja työ kaikki tehty, päätettiin, että me tänä sunnuntaina, elokuun 5 päivänä, palkkioksi työstämme lähtisimme päivällisille Arcueiliin muutaman Acquinin ystävän luo, joka niinikään oli puutarhuri. Työtä tehtäisiin kolmeen tai neljään päivällä, ja sitten kun kaikki olisi suoritettu, suljettaisiin portti ja lähdettäisiin matkalle, niin että tultaisiin Arcueiliin viiden tai kuuden aikana, sitten päivällisen jälkeen palattaisiin heti, että jouduttaisiin aikoinaan levolle ja maanantaina varhain työhön raittiilla voimilla.
Niin oli päätetty, ja muutamia minuutteja ennen neljää isä Acquin lukitsi suuren portin.
"Eteenpäin koko joukko!" huusi hän iloisesti, "Capi edelle!"
Minä tartuin Liseä kädestä, ja me juoksimme yhdessä Capin iloisesti haukkuessa ympärillämme.
Molemmat olimme hyvin sunnuntaisen näköisiä kauniissa kyläpuvuissamme. Ihmiset kääntyivät meitä katsomaan. En tiedä katsoivatko minua, mutta sen tiedän, että Lise olkihattu päässä, sininen hame yllään, harmaat vaatekengät jalassa, oli mitä ihanin pikku tyttö. Hänen vilkkaudessaan oli suloa, hänen silmänsä, väräjävät sieraimensa, olkapäänsä, käsivartensa, kätensä, kaikki hänessä puhui ja ilmaisi hänen sulouttaan.
Aika kului ihan huomaamatta. En muuta tiedä kuin että lopetellessamme päivällistä joku meistä huomasi mustia pilviä länsitaivaalla, ja kun ruokapöytämme oli ulkona suuren seljapuun alla, niin oli helppo jokaisen nähdä, että myrsky oli tulossa.
"Lapset, nyt joutuin kotia."
Syntyi yleinen hämmästys, ja yhteen ääneen huudahdettiin: "Nytkö jo!"