"Vaikka olisivatkin ehtineet ennen raesadetta, niin eivät kuitenkaan ole saapuneet niin ajoissa, että olisivat saaneet lasit peitetyiksi oljilla. Kaikki on mennyttä."
"Sanotaan, että raesade kulkee paikoittain."
"Me olemme niin lähellä kotia, että kyllä sielläkin sataa, ja jos siellä sataa niinkuin tässäkin puutarhaan, niin voi isä raukkaa! Hän laski niin suuren saaliin saavansa ja olisikin tarvinnut kaikki ne rahat!"
Tuntematta hintoja olin kuitenkin usein kuullut sanottavan, että lasilliset kasvilavat maksoivat 1500 tai 1800 markkaa sata, ja ymmärsin heti mikä häviö olisi meille, jos rakeet särkisivät viisi-, kuusisataa katostamme. Minä ajattelin kysyä Etiennetteltä, mutta huomasin sen turhaksi, sillä emme olisi kuulleet enää toistemme ääntä, kun raesade piti sellaista pauhua, ja sitäpaitsi hän ei näyttänyt olevan ollenkaan halukas puhelemaan, vaan katseli raesadetta niin lannistuneen näköisenä kuin ihminen, joka näkee talonsa palavan.
Tätä kauheaa sadetta ei kestänyt kauan, viisi tai kuusi minuuttia, ja se lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Pilvet kiitivät yli Parisin, ja me lähdimme suuren portin suojasta. Kovat ja pyöreät rakeet vyöryivät kadulla jaloissa aivan kuin somero meren rannalla, ja niitä oli nilkkaa myöten. Kun Lise vaatekengissään ei voinut kulkea tällaista raetietä, niin minä otin hänet selkääni. Hänen muotonsa, jolla tullessamme ilo loisti, oli nyt surullinen, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään. Kiireesti kuljimme kotia. Suuri portti oli jäänyt auki, ja me ehätimme puutarhaan.
Mikä näky! Kaikki oli sirpaleina ja runneltu: lasinsirpaleet, rakeet ja kukat yhtenä sotkuna. Kauniista puutarhasta, joka aamulla oli niin rikas, ei ollut jäljellä kuin nämä nimettömät korret. Missä oli isä?
Me etsimme häntä, kun emme missään nähneet, ja tulimme suureen kasvihuoneeseen, josta ei ainoatakaan lasia, ollut jäänyt eheäksi. Siellä hän istui lyykistyneenä jakkaralla keskellä korsia, jotka peittivät maan, ja hänen vierellään Alexis ja Benjamin liikkumattomina.
"Voi lapsi raukat!" huudahti hän kohottaen päätään meidän lähestyessämme, jonka hän huomasi, kun lasinsirpaleet raskivat jaloissamme. "Voi lapsi raukat!"
Ja hän otti Lisen syliinsä ruveten itkemään sanaa sanomatta.
Mitä hän olisi voinut sanoakaan?