Tämä oli vahinko, silminnähtävästi suuri vahinko, mutta sen seuraukset olivat vielä kauheammat. Etiennetteltä ja hänen veljiltään sain pian tietää, että isä oli syystä epätoivoissaan. Kymmenen vuotta sitten hän oli ostanut tämän puutarhan ja oli itse rakennuttanut talon. Maan myöjä oli hänelle samalla lainannut rahaa tarpeitten ostoa varten. Kaikki oli takaisin maksettava viidessätoista vuodessa vuosittain. Tämä säännöllinen maksaminen oli sitä välttämättömämpi, kun velkamies odotti vain tilaisuutta ottaakseen maan ja talon ja tarveaineet, pidättäen tietysti kymmenen vuoden maksutkin, jotka jo oli saanut. Se oli velkamiehen tarkoitus, niin oli huomattu. Hän toivoi, että kai viidessätoista vuodessa kerran sattuu niin, ettei Acquin voikaan maksaa vuosimaksuaan.
Tämä päivä oli nyt tullut, sen tuotti raesade. Mitä nyt oli tapahtuva? Sitä meidän ei tarvinnut kovinkaan kauan odottaa. Jo heti sitä seuraavana päivänä, jolloin Acquinin olisi pitänyt suorittaa vuosimaksunsa ja jonka hän, jos ei onnettomuus sattunut, olisi suorittanutkin tuloillaan kukkakaupasta, ilmestyi taloomme mustiin puettu mies, joka ei ollut kovin kohteliaan näköinen ja joka antoi karttamerkillä varustetun paperin, mihin hän kirjoitti muutamia sanoja. Hän oli oikeudenpalvelija.
Acquin ei enää pysynyt kotona, vaan kävi myötäänsä kaupungilla. Mitä hän siellä teki? En tiedä, sillä hän, joka ennen oli niin puhelias, ei enää virkkanut sanaakaan. Hän varmaan kävi oikeudessa. Tämä ajatus sai minut kauhistumaan. Vitalis oli myöskin ollut oikeudessa, ja minä tiesin mikä siitä oli seurauksena. Tällä kertaa ei seuraus ollut niin pikainen. Kului hyvä osa talvea. Eräänä iltana tuli sitten isä kotia masentuneempana kuin koskaan ennen.
"Lapseni, nyt se on päättynyt!" sanoi hän.
Minä yritin lähteä ulos, arvellen että nyt oli edessä vakava kysymys, ja kun hän oli kääntynyt suorastaan lapsiensa puoleen, niin tuntui minusta, että minun ei sopinut kuunnella. Mutta hän esti minut menemästä.
"Olethan sinäkin meidän perhettämme", sanoi hän. "Ja vaikka olet vielä nuori, niin olet kuitenkin saanut kokea niin paljon, että ymmärrät asian merkityksen. Lapset, minun täytyy erota teistä."
Kuului huudahdus, yhteinen tuskan huuto.
"Te ymmärrätte, ettei mielellään jätä niin hyviä lapsia kuin te olette, sellaista rakasta pientä raukkaa kuin Lise." Ja hän sulki Lisen syliinsä. "Minut on tuomittu maksamaan, eikä minulla ole rahaa. Ja kun minulla ei ole rahaa, niin kaikki täältä myydään. Mutta kun se ei riitä, niin minut pannaan vankeuteen viideksi vuodeksi. Kun en voi rahalla maksaa, niin minun täytyy maksaa ruumiillani, vapaudellani."
Me rupesimme kaikki itkemään.
"Niin, surullista se on, mutta sellainen on laki. Minut pannaan vankilaan ja siellä pysyn hyvän aikaa, viisi vaotta. Mutta mihin te joudutte sillä aikaa? Sehän se juuri on surullisinta."