Syntyi äänettömyys. En tiedä miltä tuntui toisista lapsista, mutta minusta tuntui kauhealta.
"Te ymmärrätte, että minä en ole ollut sitä seikkaa miettimättä, ja kuulkaa mitä olen tuuminut, ettette joutuisi yksiksenne sen jälkeen kuin minä joudun vankilaan." Minussa syntyi vähän toivoa.
"Remi kirjoittaa sisarelleni Catherine Suriotille Dreuzyyn Nieveressä, selittäen hänelle tilamme ja pyytäen häntä tulemaan tänne. Sitten Catherinen kanssa, joka on kekseliäs ja asioihin perehtynyt, tuumittelemme tarkemmin mikä on parasta."
Ensi kertaa elämässäni minä kirjoitin kirjettä. Se oli vaivalloinen, ankara koe.
Vaikka Acquinin sanat olivatkin hyvin epävarmat, oli niissä kuitenkin toivoa, ja sellaisessa tilassa, jossa me olimme, merkitsi jo paljon sekin, että oli vähänkin syytä toivoa. Mitä toivoimme? Emme sitä osanneet ajatella, mutta toivoimme vain. Catherine tulee, ja hän on nainen, joka on perehtynyt asioihin, se riitti sellaisille tietämättömille lapsille kuin me olimme. Niille, jotka ovat perehtyneet asioihin, ei tässä maailmassa ole mikään vaikeata.
Hän ei kuitenkaan tullut niin pian kuin me olimme kuvailleet.
Vangitsijat saapuivat ennen häntä.
Minä menin poikia hakemaan puutarhasta. Kun me palasimme, niin isä piti sylissään Liseä, joka itki katkerasti. Muuan vartija supatti isän korvaan.
"Niin, te olette oikeassa", sanoi isä, "niin täytyy". Ja nousten äkisti hän laski Lisen maahan, mutta tämä ei tahtonut irtautua hänen kädestään. Isä syleili sitten Etiennetteä, Benjaminia ja Alexia. Minä pysyttelin muutamassa loukossa, silmät kyynelten sumentamina. Acquin käski minua luokseen: "Ja sinä, Remi, etkö tule syleiltäväkseni? Olethan sinäkin lapseni."
Kaikki olimme surusta mielettöminä. "Pysykää alallanne", sanoi isä käskevästi, ja pantuaan Lisen käden Etiennetten käteen hän astui kiireesti ulos. Niin jäimme perin lannistuneina seisomaan keskelle keittiön lattiaa. Me itkimme kaikki, eikä kenelläkään ollut sanaa sanottavaa. Mitäpä olisi osannut kukaan sanoakaan. Me olimme tienneet, että tämä isän vangitseminen tapahtuu jonakin päivänä, milloin hyvänsä, mutta olimme olleet siinä uskossa, että Catherine täti on jo silloin täällä ja hänessä olisi turvamme. Mutta Catherinea ei ollutkaan. Ja Etiennette, joka meitä tähän saakka oli huoltanut, oli vuorostaan masentunut: hän, joka oli niin väkevä, niin tottunut elämän taisteluun, oli nyt yhtä heikko kuin mekin, ei kyennyt meitä rohkaisemaan, oli tahdoton, johtamaan kykenemätön, aivan surunsa vallassa. Luotsi oli pudonnut mereen, ja meillä lapsilla ei nyt ollut ketään peräsimeen, ei majakkaa johdoksemme, ei mitään opastukseksemme satamaan, tietymättömissä oliko, satamaakaan meille; me olimme keskellä elämän valtamerta, tuulen oikkujen leikkikaluina, kykenemättömät liikahtamaan, kykenemättömät ajattelemaan, pelko mielessä, epätoivo sydämessä.
Mutta Catherine täti saapui tuntikauden sen jälkeen kuin isä oli vangittu, ja olipa se aika emäntä, oikea toimen nainen ja lujatahtoinen. Hän oli ollut imettäjänä Parisissa kymmenen vuotta, viisi eri kertaa. Hän tunsi tämän maailman vaikeudet ja, niinkuin hän itsekin sanoi, tiesi keinoja. Tuntui lohduttavalta kuulla hänen käskevän meitä ja totella häntä; me olimme saaneet merkinantajan, meidät oli nostettu taas jaloillemme. Vähäoppiselle ja vähävaraiselle ihmiselle oli tämä raskas kuorma, joka näin tuli hänen hartioilleen. Rohkeammankin olisi säikäyttänyt orpo lapsilauma, josta vanhin ei ollut seitsemäntoistakaan ja nuorin mykkä. Mihin panna nämä lapset? Miten pitää heistä huolta, kun omakin toimeentulo oli vaikea?