"No niin, minä olen veljenne ja minä olen sen teille osottava."
"Mihin aiot sijoittua?" kysyi Benjamin.
"Minä en tahdo sijoittua mihinkään, sillä silloin en näkisi enää teitä. Minä otan lammasnahkatakkini ja harppuni ja sitten kuljen vuoroon kunkin luona, ja sillä tavoin tekin minun kauttani olette aina toistenne seurassa. Minä en ole unhottanut laulujani ja tanssisäveleitäni, minä voin hankkia elatukseni."
Tyytyväisyydestä, joka ilmestyi heidän kasvoilleen, huomasin, että minun aikeeni toteutti heidän oman ajatuksensa, ja surussani tunsin itseni onnelliseksi. Pitkät ajat puhelimme tästä suunnitelmastamme, erostamme ja yhtymisestämme, entisyydestä ja tulevaisuudesta.
Seuraavana päivänä heidän oli lähdettävä matkalle kahdeksan aikaan aamulla, ja Catherine täti oli tilannut ajurin suurine vaunuineen, joka heidät veisi ensin vankilaan hyvästille isän luo, sitten kunkin tavaroineen rautatielle. Seitsemän aikaan Etiennette vei minut puutarhaan. "Nyt on meidän pian erottava", sanoi hän. "Minä haluan antaa sinulle muistoksi tämän. Se on vakka, jossa on lankaa, neuloja ja minun sakseni, jotka olen saanut vanhemmiltani. Matkallasi tarvitset niitä kaikkia, kun minä en ole sinulle paikkaamassa ja ompelemassa nappia. Käyttäissäsi saksia sinä muistat meitä kaikkia."
Meidän puhellessamme Alexis kuljeksi ympärillämme. Ja kun Etiennette oli mennyt ja minä liikutettuna jäänyt puutarhaan, niin tuli Alexis luokseni: "Minulla on kaksi markan rahaa; jos sinä haluat ottaa niistä toisen, niin olen varsin mielissäni."
Meistä viidestä oli Alexis ainoa, jolla oli rahanhimoa, ja me muut pilkkasimme häntä aina hänen itaruudestaan. Hän kokoili penni penniltä ja oli ylen onnellinen, kun sai uusia viidenpennin lantteja, joita hän laski myötäänsä ja välkytti auringonpaisteessa ja helisytti käsissään. Hänen uhrauksensa liikutti minua. Tahdoin kieltäytyä ottamasta, mutta hän oli jäykkä ja pisti kouraani kirkkaan markan rahan. Siitä päätin, että hänen ystävälliset tunteensa minua kohtaan olivat vilpittömät, kun hän pienestä aarteestaan antoi minulle sellaisen lahjan.
Eipä Benjaminkaan minua unhottanut, hänkin tahtoi minulle antaa lahjan. Hän lahjoitti minulle veitsensä, mutta vaati siitä viisi penniä, "kun lahjoitettu veitsi katkaisee ystävyyden".
Aika kului nopeasti. Vielä oli neljännestunti, vielä viisi minuuttia ja sitten oli meidän erottava. Eiköhän Lise ajattelekaan minua? Mutta kun ajurin vaunujen jyry kuului, tuli hän ulos ja viittasi minua seuraamaan häntä puutarhaan. Samassa Catherine täti käski häntä, mutta Lise ei ollut tietävinäänkään, meni vain menojaan kiireesti puutarhaan. Siellä hän muutamasta ruusupensaasta katkaisi oksan, jossa oli kaksi pientä aukenevaa nuppua, ja antoi niistä minulle toisen.
Miten onkaan huulten puhe vähäistä verrattuna silmien puheeseen!
Miten sanat ovat kylmiä verrattuina katseisiin!