"Lise! Lise!" huusi täti. Matkatavarat olivat jo ajurin vaunuissa. Minä otin harppuni ja kutsuin Capia. Nähdessään harppuni ja minut vanhassa puvussani Capi hyppi iloisena ymmärtäen, että me lähdemme kulkusalle, jolloin hän saa hyppiä ja juosta vapaana, mikä hänestä oli mieluisampaa kuin suljetussa talossa oleskelu.
Eronhetki oli nyt tullut. Catherine täti sen teki hyvin lyhyeksi: hän käski Etiennetten, Alexin ja Benjaminin nousta vaunuihin ja pyysi minua nostamaan Lisen hänen syliinsä. Minä kun jäin seisomaan ällistyneenä, hän työnsi minua syrjään lempeästi, sulki vaunujen oven ja käski ajurin ajaa.
Vaunut lähtivät liikkeelle.
Kyynelteni seasta näin Lisen pään pistävän avonaisesta vaununakkunasta ja hänen sormellaan heittävän minulle lentosuukkosen. Sitten vaunut kääntyivät kiireesti kadun kulmauksen taakse enkä enää nähnyt muuta kuin tomupilven.
Harppuuni nojaten, Capi jaloissani, seisoin siinä pitkän aikaa katsella tuijottaen tomupilveä, joka hitaasti laskeusi maahan. Muuan naapuri, joka oli saanut toimekseen lukita talon ja ottaa avaimet omistajan puolesta huostaansa, havautti minut todellisuuteen.
"Aiotko jäädä tähän?" sanoi hän. — "En. Minä lähden." — "Minne sinä menet?" — "Eteenpäin."
Varmaankin hän sääli minua, kun hän ojentaen kättä sanoi:
"Jos haluat jäädä minun luokseni, niin saat jäädä, mutta tietysti ilman palkkaa, sillä sinä olet vielä niin huonovoimainen. Sitten myöhemmin voit saada palkkaakin."
Minä kiitin kieltäen.
"Miten haluat, sinun hyvääsi tarkoitin. Onnea matkalle!"