Vaunut olivat menneet, talo oli lukittu. Minä nostin harpun hartioilleni: tämä liike, jonka ennen olin tehnyt niin monta kertaa, herätti Capin huomiota. Se katsoi minuun loistavilla silmillään.
"Eteenpäin, Capi!"
Se hyppi haukkuen ympärilläni.
Minä vielä silmäsin taloa, jossa olin elänyt kaksi vuotta, jossa olin luullut saavani asua koko ikäni, ja sitten silmäsin eteeni. Aurinko oli korkealla, taivas selkeä, ilma kuuma. Oli aivan toisenlaista kuin sinä yönä, jolloin olin uuvuksissani ja näännyksissäni jähmettyneenä nukahtanut tämän muurin vierelle.
Nämä kaksi vuotta olivat siis olleet vain lepohetki, minun oli taas lähdettävä taipaleelle. Mutta tämä lepo oli ollut virkistävä, se oli minulle tuottanut voimia. Arvokkaampaa kuitenkin kuin voima, jota tunsin jäntereissäni, olivat ne tunteet, jotka liikkuivat sydämessäni. Minä en ollut enää yksin maailmassa. Elämälläni oli tarkoitusta: hyödyttää ja tuottaa huvitusta niille, joita rakastin ja jotka minua rakastivat.
Uusi elämä aukesi eteeni.
Eteenpäin!
TOINEN OSA.
I.
Maailma oli avoinna edessäni, minä voin kääntyä minnepäin hyvänsä, suunnata kulkuni pohjoiseen tai etelään, itään tai länteen, aivan haluni mukaan.