Ennenkuin lähdin tielle, joka eteeni avautui, tahdoin käydä hänen luonaan, joka viime vuosina oli ollut isänäni. Kun ei Catherine täti ottanut minua toisten mukana jättämään hänelle hyvästiä, niin voinhan mennä yksin.
Minä kuvailin, että oli vaikea päästä vankilasta, mutta en tiennyt, että sinne pääsykin oli työlästä. Sen sain nyt kokea. Mutta vihdoinkin, kun en luopunut aikeestani millään, pääsin lopuksikin minne pyrin. Minut vietiin muutamaan vastaanottohuoneeseen, jossa ei ollut ristikoita akkunoissa eikä rautaovia, niinkuin olin luullut, ja pian saapui sinne Acquin kahleitta.
"Minä olenkin sinua odottanut, Remiseni", sanoi hän minulle. "Ja toruin Catherinea, kun hän ei tuonut sinua toisten lasten mukana."
Minä olin aamusta alkaen ollut lannistuneella mielellä. Tämä puhe minua nyt taas virkisti.
"Lapset sanoivat minulle, että sinä aiot ryhtyä entiseen toimeesi, ruveta kuljeksimaan laulajana. Sinä siis olet unohtanut, että olit vähällä kuolla viluun ja nälkään portillemme?" — "Enpä ole sitä unhottanutkaan." — "Ja silloin sinä et ollut yksinäsi, sinulla oli isäntäsi oppaanasi. On varsin arveluttavaa lähteä sinun ikäisenäsi yksin maantielle." — "Onhan minulla Capi toverina."
Niinkuin aina, kun Capi kuuli nimeään mainittavan, se nytkin vastasi haukkumalla, aivan kuin olisi halunnut sanoa: "Minä se olen! Jos tarvitsette minua, niin tässä olen."
"Niinpä tosin on. Ja Capi on hyvä koira, mutta se ei kuitenkaan ole kuin koira. Miten luulet voivasi tulla toimeen?" — "Laulan ja näyttelen Capin kanssa." — "Eihän Capi voi yksin näytellä." — "Minä opetan sitä. Eikö niin, Capi, että sinä haluat mielelläsi oppia kaikkea, mitä opetan."
Capi pani käpälät rinnalleen.
"Mutta, lapseni, jos olet viisas, niin sijoitut johonkin. Sinä olet jo hyvä työmies, ja työnteko on toki toista kuin kuljeksia maanteitä, joka on laiskurin elinkeino." — "Minä en ole mikään laiskuri, sen te tiedätte, ettekä koskaan ole kuullut minun valittavan työn paljoutta. Teidän luonanne olisin tehnyt työtä minkä suinkin olisin jaksanut, ja olisin jäänyt luoksenne ainaiseksi. Mutta kenenkään muun luo on rupea."
Minä varmaankin sanoin nämä viimeiset sanat hyvin omituisesti, sillä isä Acquin katseli minua kotvan aikaa.