"Olet meille kertonut", sanoi hän vihdoin, "että Vitalis jo silloin kun sinä et vielä tiennytkään mikä hän oli, usein hämmästytti sinua tavallaan, jolla hän katseli ihmisiä, ja herraäänellään, joka näytti osottavan, että hän itsekin oli herra. Mutta sinussakin on samaa, joka osottaa, että sinä et ole mikään kurja raukka. Sinä et tahdo palvella muitten luona. Olet ehkä oikeassa, poikaseni. Sillä, mitä olen sanonut, olen vain tarkottanut hyvää enkä mitään muuta. Minusta tuntuu, että minun piti puhua sinulle niinkuin olen puhunut. Mutta sinä olet oma herrasi, sinulla kun ei ole vanhempia ja kun minä en voi olla isänäsi enää. Sellaisella köyhällä onnettomalla, kuin minä nyt olen, ei ole oikeutta puhua käskevästi."
Acquinin puhe hämmensi mieltäni, sitä enemmän kun niinä itsekin olin samaa ajatellut, jos en juuri samassa muodossa, niin kuitenkin samaan suuntaan. Arveluttavaahan oli kulkea yksin maanteitä, sen tiesin hyvin.
Mutta jos luovuin tällaisesta elämästä, niin minulla ei ollut muuta kuin yksi neuvo, ja sen isä Acquin oli juuri antanut — sijoittua jonkun luo. Mutta sitäpä minä, en halunnut. Silloin en olisi voinut täyttää Etiennettelle, Alexille, Benjaminille ja Liselle antamaani lupausta. Minun olisi pitänyt heidät silloin jättää.
"Eikö teistä ole se mitään, että minä teille aina tuon terveisiä lapsiltanne ja tietoja heistä?" — "He ovat siitä tuumastasi puhuneet, mutta minä en ajattele itseämme kehottaessani sinua luopumaan katusoittajan virasta. Ei koskaan saa ajatella itseään ajattelematta ensin muita." — "Aivan oikein, isä. Nyt huomaan, että te osotatte minulle mitä minun pitää tehdä: jos minä luopuisin aiotusta toimestani peläten vaaroja, joista olette puhunut, niin ajattelisin itseäni enkä ajattelisi teitä, en ajattelisi Liseä."
Hän katsoi vielä minuun, mutta yhä pitempään. Sitten hän äkkiä tarttui minua molempiin käsiin: "Annahan minun syleillä sinua tuosta sanastasi. Sinulla on hellä sydän, ja se on totta, että ikä ei sitä tuo."
Me olimme kahden huoneessa istuen vierekkäin penkillä. Minä heittäysin hänen syliinsä liikutetuin mielin ja ylpeänäkin kuultuani sanottavan, että minulla oli hellä sydän. "Minulla ei ole lisättävänä muuta kuin: Jumalan haltuun, rakas poikani!"
Kotvasen aikaa istuimme siinä ääneti, mutta eron hetkikin oli jo tullut. Acquin pisti äkkiä kätensä liivintaskuun ja veti sieltä suuren hopeaisen taskukellon.
"Sinä et saa erota minusta saamatta muistolahjaa minulta. Tuossa on kelloni. Se ei ole paljon arvoinen, sillä sinä ymmärrät, että jos se olisi ollut arvokas, niin se olisi myyty. Eikä se käykään oikein tarkasti, tuontuostakin pitää sitä sysätä peukalolla hyvä taipale. Mutta kuitenkin kaiketenkin, siinä on tätä nykyä kaikki omaisuuteni, ja senvuoksi sen sinulle annan." Ja samassa hän pisti sen kouraani. Kun minä kieltäysin ottamasta niin arvokasta lahjaa, niin hän surullisesti lisäsi: "Tiedäthän, ettei minun tarvitse täällä huolehtia ajan kulusta. Onhan aika muutenkin kyllin pitkä, ettei ole syytä lukea sitä kellosta. Siitä ihan kuolisin. Hyvästi, rakas Remi, syleile minua vielä kerta. Sinä olet hyvä poika. Muista aina hyvänä pysyä."
Minä luulen, että hän kädestä talutti minut vankilan portille, mutta mitä silloin tapahtui ja mitä silloin lausuttiin, sitä en muista, mieleni oli liian liikutettu. Kadulle tultuani olin kerrassaan kuin tuperruksissa. Luulen, että seisoin pitkän aikaa portin edustalla kykenemättömänä päättämään mihin päin oli lähdettävä, ja siinä olisin kukatiesi seisonut yöhön asti, jollei käteeni taskusta olisi sattunut pyöreä ja kova esine. Koneellisesti ja tietämättäni oikeastaan mitä tein, supatin itsekseni: minun kelloni! Suru, levottomuus, tuska, kaikki oli sillä hetkellä mennyttä, minä en enää muuta ajatellut kuin kelloani. Minulla oli kello, oma kello, taskussani oma kello, josta näin ajan kulun! Ja minä vedin sen taskustani nähdäkseni paljonko kello oli: kello oli kaksitoista. Minulle oli yhdentekevää oliko se kaksitoista tai kymmenen tai kaksi, mutta olin varsin mielissäni kuitenkin, kun kello oli kaksitoista. Minusta tuntui, että kello oli kuin joku luotettava olento, jolta kysytään neuvoa ja jonka kanssa voi keskustella.
— Mikä aika päivää nyt on, hyvä ystäväni kello? — Kahdentoista aika, rakas Remi. — Vai on jo kaksitoista, sitten minun pitää tehdä se ja sekin, eikö niin? — Tietysti. — Olipa hyvä, että sanoit, olisin muuten unhottanut. — Minä olenkin sitä varten, ettet unhottaisi.