Minulla oli nyt Capi ja kello, olipa se seuraa, jonka kanssa keskustella. Ja minun oli aina kovin tehnyt mieli kelloa, ja aina olin vakuuttanut itselleni, että en ikinäni voisi sitä saada. Ja nyt taskussani oli tuollainen, joka pani tik-tak. Acquin sanoi, että se ei käy oikein tarkasti. Mitä siitä! Kunhan se kävi, niin se jo riitti. Sitä tarvitsee aina vähänväliä peukalolla sysätä hyvä taipale. No, sen voin tehdä ja niin että riittää, ja jos ei siitä ole apua, niin voihan itse korjata. Se olisikin hauskaa: näen silloin, mikä sen panee nakuttamaan ja käymään. Kellolla ei ole muuta neuvoa kuin käyttäytyä hyvin, sillä minä pidän sitä ankarassa kurissa!
Minä olin joutunut niin iloni valtaan, etten huomannut, että Capi oli melkein yhtä iloinen kuin minäkin. Se kiskoi hampaillaan housujeni lahkeista ja vähänväliä haukkui. Vihdoin sen haukunta, joka lopulta kävi kovin äänekkääksi, herätti huomioni.
"Mitä se Capi?"
Capi katsoi minua, ja kun minä en älynnyt, niin se muutaman sekunnin odotettuaan asetti käpälänsä taskulleni, jossa oli kelloni. Se tahtoi tietää, paljonko kello oli, "ilmoittaakseen sen kunnioitettavalle yleisölle", niinkuin siihen aikaan, kun oli Vitaliksen palveluksessa. Minä näytin sille kelloa, ja se katseli sitä hyvän aikaa aivan kuin olisi muistoaan virkistänyt; sitten se alkaen heiluttaa häntäänsä haukahti kaksitoista kertaa. Se ei ollut unhottanut oppiaan. No nythän meidän sopi ansaita rahaa kellollamme! Tämähän oli onni, jota en ollut ajatellutkaan. "Eteenpäin!"
Varsin tarpeellinen kapine matkoillani oli Ranskan kartta. Minä tiesin niitä myötävän rantakaduilla, ja olin päättänyt sen ostaa, jonkavuoksi kuljin rantakatua kohden.
Paljon sain etsiskellä, ennenkuin löysin sellaisen kartan, jota halusin, nimittäin vaatteelle kiinnitetyn ja laskoksiin taitettavan kartan, joka ei maksaisi markkaa enempää, mikä oli minulle suuri summa. Vihdoin löysin muutaman niin kellastuneen, että kauppias möi sen minulle 75 pennillä.
Nyt minä voin lähteä Parisista — jonka päätinkin tehdä mitä pikimmin. Kaksi tietä oli ehdolla, toinen Fontainebleaun, toinen Orleansin, molemmat saman arvoisia minulle. Valitsin Fontainebleaun tien.
Kun kuljin Mouffetardin katua, niin sen nimi, jonka luin sinisestä taulusta, johti mieleeni koko joukon muistoja: Garofolin, Mattian, Riccardon, lukollisella kannella varustetun keittokattilan, nahkaisen ruoskan, onnettoman isäntä raukkani, joka oli kuollut, kun ei tahtonut jättää minua Lourcine-kadun patruunalle. Näissä muistoissa astuskellessani ja tullessani Saint-Medardin kirkon luo satuin huomaamaan pienen pojan seisomassa kirkon seinää vasten nojaten, ja tunnustelin häntä Mattiaksi: samanlainen suuri pää, samanlaiset kosteat silmät, samat puhuvat huulet, samanlainen lempeä ilme kasvoilla, samanlainen hullunkurisen näköinen ruumis. Mutta jos se oli Mattia, niin eipä ollut kasvanut siitään. Minä lähestyin tarkastaakseni paremmin häntä. Ja Mattia se oli epäilemättä. Hänkin tunsi minut, sillä hänen kalpealle muodolleen ilmestyi hymy.
"Tehän tulitte Garofolin luo sen vanhan valkopartaisen herran kanssa, ennenkuin minä jouduin sairashuoneeseen? Voi, miten pääni oli silloin kipeä!"
"Onko Garofoli vieläkin isäntänne?"