"Ei", sanoi hän. "Kahden ollessa ei kuolla nälkään, autetaan toisiaan. Se, jolla on, antaa sille, jolla ei ole."
Tämä haihdutti epäilykseni. Kun minulla oli, niin minun piti auttaa häntä.
"No niin, se on päätetty", sanoin hänelle.
Hän tarttui käteeni ja suuteli sitä. Se liikutti mieltäni niin, että kyyneleet nousivat silmiini.
"Tulkaa mukaani", sanoin hänelle, "mutta ei palvelijanani, vaan toverinani." Ja nostaen harpun hartioilleni sanoin hänelle:
"Eteenpäin!"
Neljännestunnin kuluttua oli Parisi selkämme takana.
Maaliskuun paahteet olivat kuivanneet tien, ja kovettunutta maata oli helppo kävellä. Ilma oli lämpöinen, huhtikuun aurinko paistoi kirkkaasti selkeältä taivaalta. Miten olikaan aivan toisenlaista kuin silloin lumituiskulla, kun tulin Parisiin, jota olin halunnut nähdä kuin mitähän luvattua maata! Ojan vierukset tien varrella vihersivät, siellä täällä pilkisti kaunokki ja mansikan kukkanen näkyviin auringonpaisteessa. Puutarhoissa, pensastoissa ja suurissa puissa tien varrella linnut lauloivat iloisesti, ja edessämme pääskyset lentää pyyhkivät maanpintaa, ajaen näkymättömiä hyönteisiä.
Matkamme alkoi kauniisti, ja hyvässä toivossa minä pitensin askeleita raikuvalla tiellä. Capi juoksenteli ympärillämme haukkuen hevosmiehiä, kiviroukkioita, kaikkea ja tyhjääkin, haukkui vain huvikseen. Vierelläni astui Mattia sanaa lausumatta, arvatenkin omissa mietteissään, enkä minäkään virkkanut mitään, etten häiritsisi häntä, ja minullakin oli omat mietteeni.
Minne kuljimme näin reippaasti?