Olin Liselle luvannut käydä Etiennetten ja hänen veljiensä luona, ennenkuin tulen hänen luokseen, mutta sitä en ollut vielä päättänyt, kenen luona ensin käyn. Kun olin lähtenyt eteläistä tietä, niin en voinut käydä ensin Benjaminin luona, oli siis valittavana vain Alexin ja Etiennetten välillä. Minulla oli ollut muuan syy, jonka vuoksi olin valinnut ensiksi eteläisen tien: minä halusin nähdä Barberinin emännän.
En ollut kirjoittanut hänelle koko aikana eromme jälkeen. Minua oli monta kertaa haluttanut hänelle kirjoittaa: "Minä muistan sinua ja rakastan sinua aina." Mutta minä pelkäsin kauheasti Barberinia. Jos hän löytäisi minut kirjeeni avulla ja ottaisi minut takaisin, jos uudestaan möisi minut toiselle Vitalikselle, joka ei olisi Vitalis? Hänellä oli oikeus niin tehdä. Ja tätä ajatellessani mieluummin kärsin sen, että Barberinin emäntä syytti minua kiittämättömäksi, kuin että joutuisin uudelleen Barberinin valtaan, olisipa hän sitten minut myönyt tai käyttänyt työhön. Ennemmin olisin kuollut nälkäänkin kuin heittäytynyt tällaiseen vaaraan, jonka ajatteleminen jo sai minut masennuksiin.
Mutta jos en ollutkaan uskaltanut kirjoittaa äidille, niin tuntui minusta, että kun olin vapaa ja vallassani oli kulkea minne hyvänsä, voin hyvin käydä häntä tervehtimässä. Ja siitä saakka kuin olin ottanut Mattian "seurueeseeni", ajattelin, että nyt se olisi varsin helppoa. Lähetän Mattian edeltäpäin ja itse odottelen. Mattia menee Barberinin talolle ja käy puhuttelemaan emäntää. Jos tämä on yksin, niin Mattia kertoo asian miten se on ja tulee ilmoittamaan minulle. Minä menen taloon, jossa olen viettänyt lapsuuteni, ja heittäyn äidin syliin. Jos taas Barberin on kotona, niin Mattia pyytää äitiä tulemaan johonkin määrättyyn paikkaan, ja siellä minä saan häntä syleillä.
Tämä oli suunnitelmani, jota valmistelin kulkiessamme ja jonka vuoksi kuljin äänettömänä, sillä tällainen kysymys vaati kaiken huomioni.
Mutta sitäpaitsi minun ei ollut mietittävä, voinko mennä kasvatusäidin luo, vaan oli tarkastettava, oliko matkamme varressa sellaisia paikkoja, kaupunkeja tai kyliä, joissa voimme jotakin ansaita. Tässä suhteessa oli parasta kääntyä kysymään neuvoa kartalta. Ja kun me tulimme oikein maaseudulle, niin pysähdyimme muutaman kiviröykkiön luo, jossa ei tarvinnut pelätä meitä häirittävän. "Haluatteko, niin levähdämme vähän?" kysyin Mattialta. — "Panetteko pahaksenne, jos puhelemme vähän?" kysyi hän. — "Teillä on jotakin sanottavaa minulle?" — "On, että sanoisitte minua sinuksi." — "Varsin hauskaa, sinutelkaamme toisiamme." — "Te sinuttelette minua, mutta en minä teitä." — "Sinä myöskin, minä määrään, ja jos et sinä tottele, niin minä lyön." — "Hyvä, lyö vain, kunhan et lyö päähän." Ja Mattia rupesi nauramaan oikein avoimesti ja helakasti; koko valkoinen hammasrivi välkkyi keskellä kalpeita kasvoja.
Me istuimme, ja minä otin laukustani karttani, jonka levitin kentälle, ja hyvän aikaa sain sitä tutkiskella, ennenkuin perehdyin siihen, mutta vihdoin löysin matkani suunnan: Corbeil, Fontainebleau, Montargis, Gien, Bourges, Saint-Amand, Montlucon. Oli siis mahdollista mennä Chavanoniin, ja jos meillä oli onnea, niin oli mahdollista, ettemme kuole nälkään.
"Mikä laitos se on?" kysyi Mattia osottaen karttaani.
Minä selitin hänelle, että se oli kartta, ja mihin sitä käytettiin, selittäen melkein samoilla sanoilla kuin Vitalis, kun hän minulle antoi ensimäisen opetuksen maantiedossa. Mattia kuunteli tarkkaavasti, katsoen minua silmästä silmään.
"Mutta siihen pitää osata lukea?" — "Tietysti. Etkö sinä osaa lukea?" — "En." — "Haluaisitko sinä oppia?" — "Haluaisin toki hyvinkin." — "No minä opetan sinua." — "Voiko tuosta kartasta nähdä tien Gisorsista Parisiin?" — "Varsin helposti", ja minä osotin sen hänelle.
Mutta hän ei tahtonut uskoa, kun minä liikuttamalla vähän sormeani olin päässyt Gisorsista Parisiin.