Ennen Chavanoniin tuloamme ostaisin lehmän, ja Mattia, taluttaisi sen köydessä äidin pihalle. Tietysti Barberin ei olisi kotona silloin. — Rouva Barberin — sanoisi Mattia — tässä tuon teille lehmän. — Lehmän! Te olette erehtynyt, poikaseni — ja hän huokaisi. — Enpä olekaan, olettehan rouva Barberin Chavanonista? No niin! Rouva Barberinille prinssi (aivan kuin sadussa) käski minun tuoda tämän lehmän, jonka hän teille antaa. — Kuka prinssi? — Silloin minä tulisin näkyviin ja heittäytyisin hänen kaulaansa, ja tarpeeksi syleiltyämme tekisimme pannukakkuja, joita sitten söisimme kolmen hengen, ei Barberinin kanssa, joka silloinkin laskiaistiistaina tuli meitä häiritsemään ja kaatoi pannumme ja ryösti voin sipulivelliinsä.
Kaunis tuuma! Mutta sen toteuttamiseksi piti ostaa lehmä. Paljonko lehmä maksaa? Minä en tiennyt suuntiakaan. Se arvatenkin on kallis, hyvin kallis, mutta mitä siitä. En osta kovin suurta ja lihavaa lehmää. Sillä kuta suurempi lehmä, sen kalliimpi, ja sitä enemmän pitää sitä ruokkia, jolloin lahjani tuottaisi hankaluutta. Tärkein asia nyt oli kuitenkin saada tietää lehmän hinta tai oikeammin sellaisen lehmän kuin minä halusin. Onneksi se ei ollut mikään vaikea asia minulle, sillä kulkiessamme maanteitä ja iltasin majapaikoissa tapasimme karjankuljettajia ja kauppiaita: heiltähän sopi kysyä lehmäin hintoja. Mutta heti ensi kerran kun käännyin muutaman karjanajajan puoleen, niin hän nauroi vasten silmiä. Hän pyörähti tuolillaan, löi nyrkillä pöytään ja käski majatalon isännän luokseen.
"Arvaatteko, mitä tämä pieni soittoniekka minulta tiedustelee. Paljonko maksaa lehmä, joka ei ole kovin suuri eikä kovin lihava, mutta kuitenkin hyvä lehmä."
Syntyi taas naurunhähätys, mutta minä en siitä hämilleni paneutunut.
"Ja sen pitää lypsää hyvästi eikä saa olla kova syömäri."
"Ja sen taitaa pitää olla sellainen, että sitä voi taluttaa köydessä pitkin maanteitä niinkuin koiraannekin?"
Tyhjennettyään kaiken sukkeluusvarastonsa ja kynittyään koko neronsa hän tahtoi vastata minulle vakavasti ja itse tuli keskustelemaan minun kanssani. Hänellä oli juuri sellainen lehmä, jota minä halusin, joka ei syönyt juuri mitään, joka lypsi hyvin ja sellaista maitoa, että oli kuin kermaa. Jos panen sataviisikymmentä markkaa pöytään, niin lehmä on minun.
Niin paljon kuin minulla oli ollut vaivaa saadakseni hänet ensin puhumaan, yhtä paljon oli vaivaa saada hänet vaikenemaan, kun hän kerran oli päässyt alkuun. Vihdoin kuitenkin pääsimme maata, ja minä mietiskelin, mitä tästä keskustelusta olin saanut tietää.
Sataviisikymmentä markkaa! Eihän minulla ollut sellaista summaa lähimainkaan. Oliko mahdotonta sellaista ansaita? Minusta tuntui, että ei ole, ja että jos ensimäisen päivän onni meitä seuraa, niin minä voisin penni penniltä koota nämä sataviisikymmentä markkaa. Siihen tarvitsi vain aikaa.
Uusi tuuma syntyi päässäni. Jos emme ensin menisikään Chavanoniin, vaan Varsesiin, niin meille jäisi tämä aika, joka siihen tarvittiin.