Olipa se aika mestari, se Mattia!
Pian saapuikin torvi, ja me aloimme taas soittaa katrillia, polkkaa, valssia ja erittäinkin katrillia. Me soitimme yöhön saakka niin, että tanssijat eivät antaneet meidän levähtää. Minulle se ei ollut niinkään ankaraa kuin Mattialle, jolla oli vaikein osa suoritettavana ja joka oli väsynyt matkasta ja entisistä kärsimyksistään. Minä näin hänen silloin tällöin kalpenevan aivan kuin sairaaksi tulemassa, mutta hän vain soitti puhaltaen minkä jaksoi. Onneksi sen huomasi morsiankin.
"Jo riittää", sanoi hän. "Poika raukka näyttää uupuvan. Nyt vain jokaisen käsi taskuun ja rahaa soittajille."
"Suvaitkaa minun lähettää kassanhoitajamme kantamaan rahaa", sanoin hypäten vaunuista. Ja minä heitin hattuni Capille, joka otti sen hampaisiinsa.
Taputettiin kovasti käsiä Capille, joka teki komean kumarruksen aina kun sille raha annettiin, ja sille annettiin paljon, mikä meille oli parempaa kuin käsientaputukset. Seuratessani Capia näin hattuun lentelevän kirkkaita hopearahoja. Sulhanen pani viimeiseksi ja viiden markan rahan. Mikä onni! Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Meidät käskettiin syömään ja meille laitettiin vuoteet. Seuraavana päivänä, kun lähdimme tästä vieraanvaraisesta talosta, oli meillä 29 markan pääoma.
"Tämä on sinun ansiotasi, Mattia", sanoin toverilleni. "Yksinäni minä en olisi voinut muodostaa orkesteria."
Kaksikymmentäyhdeksän markkaa taskussamme kun oli, niin olimme suuria herroja. Ja kun tulimme Corbeiliin, niin voin tehdä, kovin varomaton olematta, muutamia ostoksia, joita pidin tarpeellisina: ensinnäkin ostin torven, jonka sain kolmella markalla muutamalta romukauppiaalta — torvi ei tietysti ollut uusi eikä kauniskaan, mutta puhdistettuna ja laitettuna se ajoi asiansa hyvin —, sitten punaiset nauhat sukkiimme ja lopuksi vanhan sotamieslaukun Mattialle, sillä ei ollut niin väsyttävää kantaa yhtämittaa kevyttä laukkua kuin aina vähän väliä raskasta. Me jaoimme kuormamme ja olimme hyvin reippaita.
Corbeilista lähtiessämme olimme varsin hyvässä kunnossa. Kaikki ostokset maksettuamme meillä oli vielä kolmekymmentä markkaa taskussa, sillä Corbeilissakin olimme hyvin ansainneet. Ohjelmistomme oli niin järjestetty, että voimme viipyä kotvan aikaa samalla paikkakunnalla tarvitsematta kovin paljon kerrata samaa. Ja Mattian kanssa sovimme niin hyvin, että olimme jo aivan kuin veljekset. "Kuulehan", sanoi hän kerran nauraen, "sellainen seurueen johtaja kuin sinä, joka et koskaan lyö, on liian hyvä."
"Sinä siis olet tyytyväinen?" — "Jo toki hyvinkin tyytyväinen. Ensi kerran elämässäni on minulle nyt tapahtunut, että olen lähtenyt paikkakunnalta kaipaamatta sairaalaan."
Corbeilista lähdettyämme olimme suunnanneet kulkumme Montargisia kohden mennäksemme Barberinin emännän luo. Minä halusin käydä häntä tervehtimässä ja kuitata sillä kiitollisuuden velkani. Mutta tällainen kuittaaminen oli kovin helppoa ja vähäpätöistä. Jospa veisin hänelle jotakin! Nyt kun olin rikas, pitäisi minun viedä hänelle joku lahja. Ja muuan lahja saattaisi hänet ylen onnelliseksi koko elinajakseen — lehmä, jolla Kullanomena tulisi korvatuksi. Miten iloinen olisikaan Barberinin emäntä, jos voisin viedä hänelle lehmän, ja miten iloinen olisin itsekin!