Vaimo katseli minua päästä jalkoihin ja sitten Capia: "Te olette Remi? Alexis on meille teistä puhunut, hän on teitä odottanut. Mikä tämä on?" kysyi hän Mattiaan viitaten. "Hän on minun toverini."
Vaimo oli Alexin täti. Minä luulin, että hän käskee meitä huoneeseen levähtämään, sillä tomuisista jaloistamme ja auringon punaamista kasvoistamme piti hänen selvästi nähdä, että olimme väsyneitä. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään, ilmoitti vain minulle toistamiseen, että Alexis oli kaivoksessa työssä, tulee kotia kuuden aikana, jos tahdon silloin tulla tapaamaan. Minä en ilennyt häneltä pyytää, mitä hän ei tarjonnut, kiitin vain hänen vastauksestaan, ja lähdimme kaupunkiin etsimään leipuria, sillä meidän oli nälkä, kun emme olleet syöneet kuin varhain aamulla ja silloinkin vain pienen palan, joka meille oli säästynyt eilisestä. Minua hävetti tällainen kohtelu, sillä arvelin Mattian tuumailevan mielessään, että mitä tällainen merkitsi. Mitä merkitsi tehdä tällaisia taipaleita?
Minusta näytti, että Mattia sai huonon käsityksen ystävistäni, ja tuntui, että jos vasta hänelle puhuisin Lisestä, niin hän ei kuuntelisi yhtä hartaasti eikä välittäisi enää Lisestä.
Kun meidät oli näin huonosti vastaanotettu, niin en lähtenytkään enää asunnolle, vaan vähän ennen kuutta menimme kaivokselle odottamaan Alexin tuloa.
Heti kuuden jälkeen huomasin kaivoksen käytävän mustassa syvyydessä alkavan vilkkua pieniä valoisia pisteitä, jotka suurenivat nopeasti. Sieltä työmiehet lamppu käsissään nousivat maan pinnalle, työnsä lopetettuaan. He lähestyivät hitaasti raskain askelin, aivan kuin polvet olisivat olleet kipeät, johon kulkutapaan sittemmin sain syyn selville kulkiessani itse näitä portaita ja tikapuita. Miehet olivat mustia kuin nuohoojat, heidän pukunsa oli kivihiilipölyn peitossa. Kulkiessaan varastohuoneen ohitse jokainen asetti lamppunsa sinne naulaan.
Niin tarkkaavainen kuin olinkin, en olisi tuntenut Alexia, jollei hän yhtäkkiä olisi syössyt kaulaani. Mustana kiireestä kantapäähän ei hän ollut lainkaan entisen näköinen, kun hän juoksenteli puutarhamme hiekkakäytäviä yllään puhdas paita, jonka hihat olivat käärityt kyynärpäihin ja kaulus auki, niin että paljas valkoinen rinta paistoi.
"Tässä on Remi", sanoi hän kääntyessään muutaman miehen puoleen, joka astui hänen vierellään ja joka oli hyvin isä Acquinin näköinen, mikä ei ollut ihmekään, kun olivat veljeksiä. Minä arvasin, että se oli Gaspard setä.
"Me olemme odottaneet jo kauan aikaa", sanoi hän hyväntahtoisesti. — "Parisista on tänne Varsesiin pitkä matka." — "Ja jalat ovat lyhyet", sanoi hän nauraen.
Capi iloissaan kiskoi Alexia takinhihasta kaikin voiminsa.
Tällä aikaa minä selitin Gaspard sedälle, että Mattia oli minun toverini ja osakemieheni, kelpo poika, joka soitti torvea niin ettei kukaan.