"Ja tuossa herra Capi", sanoi setä Gaspard. "Huomenna on sunnuntai, silloin, saatuanne levätä, te meille näyttelette vähän. Alexis on kertonut, että Capi on viisaampi kuin moni koulunopettaja."
Gaspard setä tuntui minusta yhtä mukavalta kuin hänen vaimonsa oli tuntunut ikävältä. Hän näytti olevan veljensä, isä Acquinin veroinen.
"Puhelkaahan nyt, pojat, teillä varmaan on paljon pakinoimista. Minä lavertelen tämän nuoren miehen kanssa, joka kuuluu olevan niin mainio torvensoittaja."
Meillä tuntui olevan puhelemista viikoksi ja enemmäksikin. Alexis kysyi minkälainen oli matkani ollut, ja minä taas ehätin tietämään, mitä hän piti uudesta elämästään, niin että kumpikin kyseli välittämättä vastaamisesta.
Me kuljimme hitaasti, ja työmiehet, jotka menivät kotiaan, sivuuttivat meidät. Niitä oli pitkä rivi, kadun pituudelta, kaikki mustia samasta pölystä, joka peitti maankin. Kun lähestyimme asuntoa, niin Gaspard setä sanoi: "Te, pojat, tulette illalliselle meille."
Tämä kutsuhan oli vasta mieluinen, sillä koko ajan kulkiessamme olin pahoitellut mielessäni, että meidän pitää kohta erota, kun tädin kohtelu ei ollut minussa herättänyt suuria toiveita.
"Kas tässä nyt on se Remi", sanoi setä taloon tultuamme, "ja tuo toinen on hänen toverinsa."
"Minä olen heidät jo nähnyt aikoja sitten", sanoi täti. "Sitä parempi, tuttavuus on siis tehty. He tulevat meille illalliselle."
Olin varsin mielissäni, kun sain olla illallisella Alexin kanssa tai toisin sanoen viettää iltaa hänen kanssaan ja sain ruokaa. Parisista lähdettyämme olimme syöneet miten sattui, palan siellä, toisen täällä, ja varsin harvoin oikeaa ateriaa istuen tuolilla, lautanen edessämme. Olimmehan tosin ansainneet niin runsaasti, että olisi ollut varoja syödä joku ateria kelpo ravintolassa, mutta piti säästää rahaa lehmän ostoa varten, ja Mattia oli niin kelpo poika, että hän oli melkein yhtä iloinen tästä lehmänostotuumasta kuin minäkin.
Illallisemme ei kestänyt kauan.