"No vielä mitä. Käytäviä kulkee ristiin rastiin joen alla. On sellaisia kaivoksia, joissa on tulvan vaarakin, mutta siitä ei ole pelkoa täällä."
Tultuamme työpaikallemme hän näytti minulle mitä minun piti tehdä, ja kun kärrymme oli täynnä kivihiiliä, niin hän työnsi ne minun kanssani opastaakseen kaivon luo ja opettaakseen vaihtamaan radoille, kun toisia kärryjä sattui tulemaan vastaan.
Ei tämä ollut mitään vaikeaa työtä, niinkuin hän oli sanonutkin. Pian olin siihen perehtynyt, niin että tulin hyvin toimeen.
Setä Gaspardin työpaikan vieressä oli naapurinani kärrymies, joka ei ollut poikanen niinkuin minä ja muut kärrymiehet, vaan vanha valkopartainen ukko. Kun sanon, että hän oli valkopartainen, niin se merkitsee, että hänen partansa oli valkoinen sunnuntaisin, jolloin oli suuri pesu, mutta viikon ajalla se harmaantui harmaantumistaan ja oli lauvantaina nokimusta. Mies oli kuudenkymmenen vuoden iässä. Nuoruutensa aikoina hän oli ollut salvumies, jolla oli toimenaan asettaa ja pitää kunnossa käytävien puutukeet. Mutta maanlohkeamisessa oli häneltä musertunut kolme sormea, jonka vuoksi hänen oli pitänyt luopua salvumiestoimestaan ja ruveta kaivokseen kärrymieheksi. Häntä sanottiin maisteriksi, hän kun tiesi kaikenlaista enemmän kuin kaivosmiehet, jopa enemmän kuin itse mestaritkin, ja hän puhui mielellään ja oli ylpeä tiedoistaan: "Ivalla sanotaan minua maisteriksi, mutta maisteri tietääkin jotakin: ihmisellä ei ole koko elämänsä käsissään, sitä on hänellä myöskin päässään. Sinun ikäisenäsi olin utelias ja tiedonhaluinen. Minä elin kaivoksessa ja halusin saada tietoja kaikesta, mitä näin joka päivä. Minä kyselin insinööreiltä, jotka mielellään selittivätkin, ja minä luin. Kun on silmät päässä katsella ja kun asettaa silmilleen silmälasit, jotka saamme kirjoista, niin alkaa lopulta nähdä sangen paljon."
Ruoka-aikoina tein hänen kanssaan tuttavuutta, ja varsin pian hän alkoi suosia minua. Minä olin kova kyselijä, hän taas puhelias, meistä tuli eroamattomat ystävät. Kaivoksessa, jossa tavallisesti puhutaan vähän, sanottiin meitä lavertelijoiksi.
Eräänä päivänä aamulla, kun olin viemässä kuormaani kolmannen kerran kaivolle, kuului kaivon viereltä kauhea pauhu, sellainen kohina, jonka vertaista en ollut vielä kaivoksessa kuullut. Kuuntelin. Pauhu kuului yhä kaikuen joka taholta. Mitä se merkitsi? Minä säikähdin ja ajattelin lähteä juoksemaan tikapuille, mutta minua oli jo ivattu pelkuruudestani niin paljon, että häpeä sai minut jäämään paikoilleni. Se oli ehkä räjähdys, tai jotkin kärryt putosivat kaivosta, tai sora vieri käytävissä.
Yhtäkkiä parvi rottia juoksi jalkaini välitse kiitäen kuin pakeneva ratsujoukko. Sitten olin kuulevinani omituista kohinaa maata vasten sekä veden loisketta käytävien seinissä. Paikka, jossa seisoin, oli aivan kuiva, tämä veden kohina oli aivan käsittämätöntä. Otin lamppuni ja kumarruin tarkastamaan maata. Vettä siinä oli, jota tuli kaivolta päin juosten käytävään päin. Tämä kauhistuttava pauhu oli siis veden kohina, joka koskenaan syöksyi kaivokseen.
Jätin kärryni raiteelle ja juoksin louhokselle.
"Setä Gaspard, kaivoksessa on vettä!"
"Taas tyhmyyksiä loriset!"