Me kuuntelimme.
"Tosiaan, vedestä kuuluu jotakin", sanoi maisteri.
"Mitä?"
"En tiedä."
"Vesi laskeutuu varmaan."
"Ei, ääni ei ole yhtämittaista, se on jaksottaista ja säännöllistä."
"Jaksottaista ja säännöllistä! Me olemme pelastetut! Äänen synnyttävät tyhjennyskopat kaivoissa."
"Tyhjennyskopat…"
Kaikki yhtaikaa samalla äänellä kerroimme nämä sanat, ja aivan kuin olisimme saaneet sähköiskun, me nousimme seisaallemme. Emme enää olleet neljääkymmentä metriä maan alla, ilma ei ollut enää puristettua, louhoksen seinät eivät enää meitä painaneet, korvain suhina oli herennyt, me hengitimme helposti, sydän tykytti rinnassamme toivosta.
Mutta tämä toivo ei toteutunut niinkään pian eikä kaikille milloinkaan. Ennenkuin saimme nähdä auringon lämpöisen valon, ennenkuin saimme kuulla tuulen kohinaa puissa, meidän täytyi kestää julmia kärsimyksiä, tuumaillen tuskalla, näemmekö koskaan tätä valoa, saammeko koskaan kuulla tuota suloista soittoa.