Tyhjennyskoppain ääni ei meitä kauan pitänyt ilon kuumeessa, joka meidät alussa oli vallannut. Ajatellessa asiaa tuli vastavaikutus. Meitä ei oltu jätetty, meidän pelastukseksemme tehtiin työtä, siinä oli toivon syytä. Mutta tyhjentyminen ei käy nopeaan, ja siinä oli syytä tuskaan.
Mielen ahdistuksen lisäksi oli ruumiillista vaivaa. Asento, jossa meidän piti olla pengermällämme, oli uuvuttava. Me emme voineet liikkua lämpimiksemme, ja päänkivistys oli käynyt tuskallisemmaksi. Carrorya se meistä kaikkein vähimmin rasitti.
"Minun on nälkä", sanoi hän vähänväliä, "maisteri, minä haluaisin leipää."
Vihdoin maisteri päätti antaa meille palasen leipää, joka oli otettu
Carroryn lakista.
"Tämä ei riitä", sanoi Carrory.
"Tarvitaan vielä vastakin."
Toisetkin olisivat mielellään ottaneet osansa, mutta he olivat vannoneet tottelevansa ja pitivät valansa.
"Jos onkin kielletty syömästä, niin ei suinkaan ole kielletty juomasta", sanoi Compeyrou.
"Juo vain niin paljon kuin haluttaa, vettä on tarpeeksi."
"Juo tyhjäksi koko kaivos."