Minä laskeusin alas nähdäkseni oikein, missä määrin vesi oli laskeutunut. Se oli tosiaan laskeutunut huomattavasti, oli jo paljon tyhjää paikkaa katon ja vedenpinnan välillä.
"Sieppaa kiinni rottia ja tuo tänne, että saamme syödä", sanoi
Carrory.
Mutta rottia kiinni ottamaan olisi pitänyt olla paljon vikkelämpi olento kuin minä. Toivo oli minua elähyttänyt, ja olin saanut päähäni tuuman, joka hyvin kiinnitti mieltäni. Minä nousin pengermälle. "Maisteri, kuulkaahan. Kun rotat voivat liikkua käytävissä, niin siellä voi siis jo päästä liikkumaan. Minä uin tikapuille saakka ja huudan siellä: meitä tullaan hakemaan. Siten pelastumme pikemmin kuin aukon kautta."
"Minä kiellän sinua menemästä!" — "Mutta, kuulkaahan, maisteri, minä uin yhtä hyvin kuin te kävelette kuivalla maalla, minä olen vedessä kuin ankerias!" — "Entäs huono ilma?" — "Mutta voivathan rotat elää, eivätkä nekään ilmatta elä." — "Mene, Remi", sanoi Pagès, "minä annan sinulle kelloni." — "Gaspard, mitä te siitä sanotte?" kysyi maisteri. — "En mitään. Jos luulee voivansa mennä tikapuille saakka, niin menköön. Minulla ei ole oikeutta estää häntä." — "Mutta jos hän hukkuu?" — "Mutta jos pelastuu sen sijaan kuin tänne odottaessaan kuolee?"
Maisteri jäi joksikin aikaa miettimään, sitten hän otti minua kädestä: "Sinulla on rohkeutta, poikaseni, tee niinkuin tahdot. Minä uskon sen olevan mahdotonta, mutta on ennenkin mahdoton onnistunut. Syleile meitä."
Minä syleilin häntä ja Gaspard setää, ja sitten vaatteita vähennettyäni laskeusin veteen.
"Huutakaa te aina", sanoin heille ennenkuin heittäysin uimasilleni.
"Huutonne mukaan voin opastua."
Mitenkähän oli tilaa käytävässä? Olikohan tarpeeksi liikkuakseni? Siitä oli kysymys. Muutamia syliä uituani jo huomasin, että minä voin uida huoleti tarvitsematta pelätä, että lyön pääni kattoon.
Minä silmäsin taakseni ja näin lampun valon heijastuvan mustaan veteen. Siinähän oli majakka minulle. "Pääsetkö hyvin?" huusi maisteri.
"Pääsen."