Ja minä uin edelleen varovasti.
Louhoksestamme tikapuille oli vaikeus oikealla tiellä pysymisessä, sillä tiesin, että muutamassa paikassa on käytävien kulmaus. Jos tässä pimeässä eksyn, niin hukka perii. Käytävän katto ja seinät eivät riittäneet minulle oppaiksi, mutta maassa oli varmempi merkki, raitiotien kiskot. Niitä seuraamalla minä varmasti voin löytää tikapuut. Tuontuostakin annoin jalkaini laskeutua, ja tunnusteltuani kiskoja kohosin taas hiljalleen. Kun kiskot olivat jalkaini alla ja toverieni huudot takanani, niin enhän voi eksyä.
Ja näiden huutojen heikkeneminen ja nostokoppain äänen selvempi kuuluminen osotti minulle, että matkani edistyi. Minä siis kuitenkin saisin nähdä päivänvalon lopultakin, ja minä saisin toverinikin pelastetuiksi! Tämä lisäsi minun voimiani.
Uidessani käytävän keskustaa minun ei tarvinnut kuin ruveta seisaalleni niin ulotuin kiskoihin, ja usein tyydytyksekseni kosketinkin niihin jaloillani. Kun muutaman kerran en tuntenutkaan niitä jaloillani, niin sukelsin koetellakseni käsin, mutta turhaan. Hain niitä toisesta käytävän laidasta toiseen, mutta ei löytynyt.
Minä olin eksynyt.
Toverieni ääni kuului enää ainoastaan heikosti ja sekavasti. Hengitettyäni ja saatuani hyvän annoksen ilmaa sukelsin uudelleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä kun edellisilläkin kerroilla. Ei vain kiskoja tuntunut.
Olin joutunut huomaamattani väärään käytävään, piti palata takaisin. Mutta miten. Toverini eivät enää huutaneet, tai en ainakaan kuullut heidän ääntään. Minä tuskan valtaamana olin hetken aikaa aivan kuin hervoton, tietämättä minnepäin lähteä. Olin siis eksynyt tässä mustassa yössä, tämän raskaan holvin alla, tässä jääkylmässä vedessä.
Mutta yhtäkkiä alkoi kuulua taas toverieni ääni, ja minä tiesin mihin päin minun piti kääntyä. Palattuani muutaman kymmenen syltä sukelsin ja taas löysinkin kiskot. Tässä siis oli käytävien kulmaus. Hain kääntösiltaa, mutta en löytänyt, hain sitten käytävän suuta, mutta oikealla ja vasemmalla tapasin vain seinän. Missä olivat kiskot? Seurasin niitä, ja ne loppuivat yhtäkkiä. Nyt ymmärsin, että vesivyöry oli tempaissut kiskot irti, eikä minulla ollut siis niistä opastusta. Näin ollen minun yritykseni oli mahdoton, eikä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin.
Kun paluutie oli minulle tuttu, niin voin uida nopeammin, ja huudot olivat oppaanani. Sen mukaan kuin lähestyin louhosta, tuntui minusta heidän äänensä varmemmalta, aivan kuin he olisivat saaneet uusia voimia. Olin pian louhoksen suulla ja huusin vuorostani.
"Tule, tule", sanoi maisteri minulle.