Vihdoin saavuimme kylpypaikoille, joihin pyrimme, ja onneksi karhunnäyttäjän kertomukset näyttivät olevan tosia. Bourbonnessa ja varsinkin Mont-Doressa saimme runsaasti rahaa.
Minun täytyy sanoa, että runsaisiin tuloihimme oli suurin ansio Mattialla. Kun minä näin ihmisiä koolla, niin tartuin harppuuni ja aloin soittaa pannen parastani, mutta kuitenkin välinpitämättömänä. Mattia ei menetellyt tällä tavoin. Hänelle ei se riittänyt, että ihmisiä oli koolla, vaan ennenkuin rupesi soittamaan, hän tutki yleisöä eikä hänen tarvinnut kauan sitä tutkia, ennenkuin näki, sopiko vai eikö soittaa ja mitä piti soittaa.
Tulos matkastamme oli erinomainen. Kaikki kulut maksettuamme olimme koonneet säästöön vähässä ajassa kuusikymmentäyhdeksän markkaa.
Kuusikymmentäyhdeksän markkaa ja se, mikä meillä ennestään oli koottua, teki kaksisataaneljätoista markkaa. Nyt oli jo aika viivyttelemättä lähteä Chavanonia kohden matkaten Usselin kautta, jossa, sen mukaan kuin olimme saaneet tietää, oli suuret eläinmarkkinat.
Eläinmarkkinat, sehän sopii mainiosti! Sieltä voimme ostaa tuon kuuluisan lehmän, josta oli ollut niin paljon puhetta ja jota varten olimme koonneet niin runsaasti rahaa kaikella säästäväisyydellä.
Tähän saakka emme olleet kuin kuvitelleet tätä asiaa, ja kuvitelleet sen kauniiksi: lehmämme oli valkea, niin ajatteli Mattia, minä taas toivoin punaista, niinkuin Kullanomena. Ja se oli kiltti lehmä, hyvä lypsämään. Mutta nyt oli tämä kuvailu toteutettava ja siinäpä alkoi vaikeus. Miten osaamme valita sellaisen lehmän, jolla on kaikki nuo ominaisuudet, jotka me olimme sille kuvailleet? Siinäpä oli kysymys. Ja yhä huolestuneemmaksi saivat meidät ne kertomukset, joita olimme kuulleet matkoillamme majataloissa siitä saakka kuin olimme saaneet mieleemme tämän lehmänostopuuhan. Olivathan aika veijareita nuo hevos- ja lehmäkauppiaat näiden kertomusten mukaan. Niinpä oli muuan ostanut lehmän, jolla oli ollut valehäntä, joka oli kiinnitetty vanhan hännän tynkeen. Toinen oli ostanut lehmän, jolla oli ollut valesarvet, ja muuan taas, kun rupesi lypsämään lehmäänsä, huomasikin, että sillä oli puhaltamalla täytetyt utaret ja ettei se lypsänyt kuin lasillisen maitoa vuorokaudessa. Meille ei saisi sattua tällaisia kolttosia.
Tekohännästä Mattialla ei ollut pelkoa; hän aikoi ruveta koko painollaan riippumaan jokaisen lehmän häntään, jota katselemme ostaaksemme, ja vetää niin lujasti, että lähtee kai irti, jos häntä on valehäntä. Myöskin oli hänellä keino tutkia utaria, ovatko puhalletut täyteen: hän pistää suurella neulalla. Epäilemättä keinot olivat varmat siinä tapauksessa, että häntä oli valehäntä tai utaret täytetyt. Mutta jos häntä oli oikea, niin eikö ollut pelättävä, että lehmä potkaisee vatsaan tai päähän sitä, joka hännästä vetää tai pistää neulalla utariin? Ja tämä seikka, että voisi saada potkun, tyynnytti Mattian innon, ja me jouduimme taas neuvottomiksi. Olisi tosiaan kauheaa tarjota Barberinin äidille sellainen lehmä, joka ei lypsäisi tai jolla olisi valesarvet tai valehäntä.
Mutta sitten päätimme, että otamme neuvojaksemme eläinlääkärin. Hänelle meidän pitää tietysti maksaa, mutta silloinpa kuitenkin voimme olla varmat. Ja niin jatkoimme iloisesti matkaamme.
Usseliin tultua olin niin sanoakseni kotiseuduillani: täällä Usselissahan olin ensi kerran esiintynyt kunnioitettavan yleisön edessä kappaleessa "Herra Joli-Coeurin palvelija tai tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi". Ja täällä Usselissahan Vitalis oli minulle ostanut ensimäiset kengät, joista minä olin ollut niin hyvilläni. Joli-Coeur parkaa ei ollut enää punaisine kenraalinpukuineen, ei ollut Zerbinoa eikä sievää Dolcea. Vitalis oli poissa, hän ei enää astunut pää pystyssä, rinta kohona soittaen valssia huilullaan. Meistä kuudesta ei ollut enää kuin kaksi: Capi ja minä. Hyvin surullisella mielellä tulin nyt Usseliin. Mutta huolimatta siitä tuntui minusta aivan kuin näkisin Vitaliksen töyhtöhatun joka kadun kulmassa ja kuulisin hänen komentonsa, joka niin usein kaikui korvissani: "Eteenpäin!" Puoti, jossa Vitalis oli minut pukenut taiteilijaksi, oli aivan samanlainen kuin silloinkin, kun minä laskeusin sen kolme liukasta porrasta. Ovella riippui sama kultakoristeinen takki, jota minä olin silloin niin ihmetellyt, ja samat vanhat pyssyt ja samat vanhat lamput tapasin nytkin edustalla. Minä halusin käydä myöskin sillä paikalla, missä olin ensi kerran esiintynyt näytellessäni Herra Joli-Coeurin palvelijaa eli "tyhmempää niistä kahdesta". Capi tunsi paikan ja heilutti häntäänsä.
Vietyämme laukkumme majataloon, jossa olimme asuneet Vitaliksen kanssa, lähdimme etsimään eläinlääkäriä. Kun tämä oli kuullut asiamme, niin hän rupesi nauramaan vasten silmiämme.