"Senvuoksi, että kun olen onnellinen, niin tyhmässä päässäni ei ole kuin iloisia ajatuksia, jotavastoin kun olen onneton, minulla on ainoastaan surullisia mietteitä ja ajatellessani tarjoavani lehmääsi Barberinin emännälle olin niin onnellinen, että en nähnyt muuta kuin hänet tyytyväisenä ja meidät tyytyväisinä ja olin huumauksissani ja aivan kuin juovuksissa ilosta."
"Sinulla ei ole tyhmempi pää kuin minullakaan, Mattia rakas, sillä samat ajatukset minussakin ovat liikkuneet ja minä olen ollut aivan niinkuin sinäkin huumauksissa ja juovuksissa ilosta."
Mattia vain yhä valitteli itkien. Ja sitten hän nousten yhtäkkiä ja tehden liikkeitä käsillään sanoi: "Jos Barberinin emäntä on kuollut ja jos Barberin on elossa, hän ottaa lehmämme ja pidättää sinutkin luonaan?"
Varmaankin nämä surulliset ajatukset oli meissä synnyttänyt vankila, joukon huudot, santarmi, oven lukon vingunta. Mutta Mattia ei ajatellut yksistään meitä, vaan lehmäämmekin.
Kului monet tunnit näissä surullisissa ajatuksissa, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä surullisemmiksi kävimme. Koetin kuitenkin rohkaista Mattiaa selittämällä, että meitä tullaan tutkimaan.
"No niin, mitä sanomme?"
"Totuuden."
"Silloin sinut viedään Barberinin luo, taikka jos Barberinin emäntä on elossa, niin hänen luo, ja kysytään häneltä valehtelemmeko, ja silloin me emme voi häntä hämmästyttää."
Vihdoin ovi aukeni kauhealla melulla ja sisään astui vanha valkotukkainen herra, jonka suopea ja avonainen katse herätti meissä toivoa.
"No, veitikat", sanoi vanginvartija, "nouskaa seisomaan ja vastatkaa herra tuomarille."