"Sinä olet tehnyt tyhmyyden, ja minä olen sinun antanut tehdä, olen siis ollut yhtä tyhmä kuin sinäkin."
"Minusta olisi mieluisampaa, jos löisit; mieleni ei olisi silloin niin surullinen. — Lehmä parkamme, kaunis lehmämme!" Hän rupesi itkemään.
Minun piti ruveta häntä lohduttamaan selittäen, että tilamme ei ollut niin arveluttava, emmehän olleet mitään tehneet eikä meidän ollut vaikea todistaa, että olimme ostaneet lehmän, Usselin eläinlääkäri voi sen todistaa.
"Mutta jos syytetään, että olemme varastaneet rahat, joilla lehmän ostimme, niin miten todistamme, että olemme ne ansainneet? Sinä näet, että onneton on syyllinen kaikkeen."
Mattia oli oikeassa. Minä tiesin varsin hyvin, että onnettomille ollaan ankaria; sitähän todistivat huudotkin, joilla meitä oli saatettu vankilan portille saakka.
"Ja sitten kun pääsemme vankilasta ja meille annetaan lehmämme, niin onko sanottu, että tapaamme Barberinin emäntää?"
"Minkävuoksi emme tapaisi häntä?"
"Siitä saakka kuin sinä olet ollut poissa, hän on voinut jo kuolla."
Minä oikein säikähdin: tosihan oli, että äiti oli voinut kuolla, sillä vaikka en ollut siinä iässä, jolloin helposti tulee ajatelleeksi kuolemaa, niin kokemuksesta tiesin, että helposti voi kadottaa ne, joita rakastaa. Niin oli kuollut Vitaliskin. Ihme että en ollut tätä ajatellut ennen!
"Minkävuoksi et ennen ole siitä puhunut?" kysyin Mattialta.