"Etkö sinä tiedä, että lehmä syö koko päivän?"
"Odotetaan vain vähän aikaa."
Ja odotellessamme otimme laukut selkäämme ja soittelimme.
"Mitähän jos soittaisin sille vähän torvea?" sanoi Mattia, joka vielä vain halusi levätä. "Meillä oli sirkuksessa lehmä, ja se piti paljon soitosta." Odottamatta sen enempää Mattia alkoi soittaa paraatimarssia.
Heti ensimäisen äänen kuultuaan lehmä nosti päätään, ja sitten yhtäkkiä, ennenkuin ehdin sen sarviin saadakseni köydestä kiinni, se lähti hyppyyn. Me molemmat lähdimme juoksemaan jäljessä maanitellen sitä, ja minä usutin Capin juoksemaan sen edelle. Mutta eihän yhdellä voi olla kaikki maailman taito: karjakoira olisi heti juossut lehmän turpaan kiinni, mutta Capi, joka oli taiteilija, tarttui lehmää kinttuihin, ja tästä se tietysti vain yltyi ja laukkasi minkä pääsi, ja me voimiemme mukaan jäljessä. Minä siinä juostessani hoin Mattialle: "Tyhmyri", ja hän kuulematta sitä juoksi läähättäen ja huusi: "Lyö minua, minä olen sen ansainnut."
Me olimme pysähtyneet syömään noin kahden kilometrin päähän muutamasta kylästä, ja tätä kylää kohden lehmämme laukkasi. Se saapui kylään tietysti ennen meitä, ja me näimme, miten ihmiset sen siellä pysäyttivät ja ottivat kiinni. Silloin me vähän hiljensimme juoksuamme: saammehan lehmämme nyt, ei tarvinnut kuin ottaa se tuolta kelpo mieheltä, joka sen oli pysäyttänyt menemästä edemmäksi. Sen mukaan kuin me lähestyimme, lisääntyi väkeä lehmämme ympärille, ja kun viimein saavuimme sen luo, oli siinä parikymmentä henkeä, miehiä, naisia ja lapsia, jota puhelivat nähdessään meidän tulevan. Minä olin kuvitellut, ettei minun tarvitse kuin ottaa lehmäni, mutta sitäpä ei niin vain annettukaan. Joukko ympäröi meidät keskelleen ja sitten tehtiin kysymys toisensa perästä: "Mistä tulette? Mistä olette saaneet tämän lehmän?"
Vastauksemme olivat yksinkertaiset, mutta nämä ihmiset eivät ottaneet uskoakseen, ja kuului pari kolme ääntä, että olimme varastaneet tämän lehmän, joka meiltä oli karannut, ja että piti panna meidät vankeuteen, kunnes asia selvenee. Siihen saapui santarmikin, jolle muutamin sanoin selitin asian, mutta kun se hänestä ei näyttänyt selvältä, niin hän sanoi, että hän panee lehmämme takavarikkoon ja meidät vankilaan; sitten nähdään. Minä tahdoin vastustaa tätä ja Mattia tahtoi puhua, mutta santarmi käski meidän olla vaiti. Ja muistaen miten Vitaliksen oli käynyt Toulousessa vastustaessaan poliisia, käskin Mattian olla vaiti ja seurata santarmia.
Koko kylä meitä seurasi vankilan luo saakka. Ihmiset tunkeilivat ympärillämme, meitä töykittiin ja nyittiin, solvaistiin ja ivattiin, ja jos ei santarmi olisi ollut turvanamme, niin luulen, että meidät olisi kivitetty aivan kuin olisimme olleet suuriakin rikollisia, murhamiehiä tai murhapolttajia.
Vankilaan tultuamme syntyi minussa hetkeksi toivo, kun vanginvartija ei tahtonut ottaa meitä vastaan. Minä tuumailin, että siinä on kunnon mies. Mutta santarmi vaati, ja vanginvartijan täytyi suostua. Hän avasi oven, joka oli kiinni suurella lukolla, ja silloin minä huomasin, minkävuoksi hän ei meitä olisi ottanut vankihuoneeseen: hänellä oli siellä sipulia kuivamassa levällään lattialla. Taskumme tutkittiin, meiltä otettiin rahamme, veitsemme, tulitikut, ja tällä aikaa vanginvartija kokosi kaikella kiireellä sipulinsa muutamaan loukkoon. Sitten meidät jätettiin sinne, ovi sulkeutui lukon vinkuessa surullisesti. Me olimme vankeudessa. Kuinkahan kauan meidän pitää olla?
Mattia tuli eteeni ja kumarsi päätään: "Lyö", sanoi hän, "lyö päähän, et voi lyödä niin kovasti kuin tyhmyydelläni olen ansainnut."