"Me ansaitsemme rahaa", sanoi Mattia. "Kahvilat ovat täynnä väkeä, ja kun lähdemme kumpainenkin eri tahoille, niin voimme soittaa kaikissa kahviloissa ja saamme runsaasti kootuksi tänä iltana."
Ja vietyämme lehmämme majatalon navettaan, jossa sen sidoimme monella solmulla, lähdimme soittelemaan kumpainenkin omalle tahollemme, ja kun illalla palasimme kotia ja laskimme rahamme, niin oli Mattia saanut neljä ja puoli markkaa, minä kolme markkaa. Seitsemän ja puoli markkaa, mehän olimme taas rikkaita! Mutta ilo tämän seitsemän ja puolen markan ansaitsemisesta ei ollut niin suuri kuin kahdensadanneljäntoista markan menettämisestä.
Me pyysimme majatalon palvelustyttöä lypsämään lehmämme ja saimme illalliseksemme sen maitoa. Emme ikinä olleet sellaista maitoa saaneet. Mattia selitti, että se oli kuin sokeroitua ja että siinä oli appelsiinin tuoksu. Tämä maito oli hänen mielestään paljon parempaa kuin itse sairashuoneissa. Ja innoissamme menimme suutelemaan lehmämme turpaa. Se varmaankin oli hyvillään tästä hyväilystä, sillä se nuoli kasvojamme pitkällä karhealla kielellään.
"Sekin suutelee!" huudahti Mattia ihastuksissaan.
Seuraavana päivänä nousimme päivän koittaessa ja lähdimme tielle
Chavanonia kohden.
Olinpa suuressa kiitollisuudenvelassa Mattialle hänen avustaan, sillä ilman häntä en koskaan olisi saanut kootuksi näin suurta summaa, että olisin lehmän saanut ostetuksi. Senvuoksi soin hänelle sen huvin, että hän sai taluttaa lehmäämme köydestä, josta hän oli tavattoman mielissään, ja minä kuljin jäljessä. Vasta kun kaupungista olimme päässeet, menin minä hänen vierelleen kävelemään puhellakseni hänen kanssaan ja samalla katsellakseni lehmäämme. Enpä ikinäni ollut nähnyt niin kaunista lehmää. Se todellakin oli komean näköinen, astuskeli hitaasti, kekkasten ja rehennellen kuin ainakin lehmä, joka tietää arvonsa.
Jotta emme väsyttäisi lehmäämme ja ettemme saapuisi myöhään illalla Chavanoniin, päätin, että jäämme yöksi kylään, jossa olin viettänyt ensimäisen yöni Vitaliksen kanssa heinäladossa, missä Capi nähdessään huoleni oli tullut minun viereeni ja pannut käpälänsä käteeni sanoakseen, että oli minun ystäväni. Tästä kylästä sitten lähtisimme varhain Barberinin äidin luo. Mutta onni, joka meille tähän asti oli ollut niin suotuisa, rupesi nyt vastaiseksi.
Olimme päättäneet jakaa matkapäivämme kahtia pitäen välillä lepohetken, jolloin söisimme ja lehmä saisi jyrsiä ruohoa tien varrelta. Ja kuuden aikana, kun tulimme sellaiselle paikalle, jossa oli pitkää hyvää ruohikkoa, me laskimme laukkumme maahan ja lehmä pantiin laitumelle. Minä alussa aioin sitä pidellä köydestä, mutta se näytti niin rauhalliselta ja niin halulla jyrsivän ruohoa, että minä pian käärin köyden sen sarviin ja istuin itse sen viereen syömään leipääni.
Me tietysti saimme aterioiduksi paljon ennen kuin lehmämme, ja ihailtuamme sitten sitä pitkän aikaa rupesimme ajan kuluksi pallosille. Lehmä vielä söi, kun me herkesimme leikkimästä, ja kun se näki meidän tulevan luokseen, niin silloin se alkoi oikein ahmimalla jyrsiä aivan kuin sanoakseen, että oli vielä nälissään.
"Odotetaan vielä", sanoi Mattia.