"Mikä tämän vaimon nimi on?"
"Barberin."
"Onko hän muutaman raajarikkoisen työmiehen vaimo? Mies loukkaantui
Parisissa muutamia vuosia sitten?"
"Niin on, herra tuomari."
"No häneltä saamme myöskin todistuksen."
Mutta tähän en puhunut mitään, ja tuomari nähdessään minun hämilläoloni alkoi udella ja tiedustella tehden kysymyksen toisensa perästä. Minun lopultakin piti vastata, että jos hän kysyi kasvatusäidiltäni, niin silloin koko tuumani menisi myttyyn: en voisikaan hämmästyttää kasvatusäitiäni lehmällä. Mutta tässä pulassani tunsin kuitenkin jonkinlaista tyydytystä: kun tuomari tunsi Barberinin emännän ja kun hän aikoi häneltä kysyä saadakseen nähdä oliko kertomukseni tosi, niin se osotti, että Barberinin emäntä vielä oli elossa. Ja vielä sain muutakin tietää niistä kysymyksistä, joita tuomari edelleen teki: Barberin oli jonkun aikaa sitten mennyt Parisiin. Tästä tulin niin iloiseksi, että osasin mitä vakuuttavimmasti puhua tuomarille, että eläinlääkärin todistus kyllä riittää todistukseksi, ettemme ole varastaneet lehmää.
"Mistä olette saaneet rahat lehmän ostoon?"
Tämä kysymyshän oli Mattiaa niin pelottanut.
"Me olemme ansainneet."
"Missä ja miten?"