Mattia lausui sanansa sillä äänellä, kuin olisi ollut minulle suutuksissaan, katsomatta minuun ja katsomatta Barberinin emäntäänkään. Mieleni kävi alakuloiseksi, ja minä olin kuin neuvottomat ihmiset ainakin, voimatta punnita syitä, huojuen puoleen ja toiseen, aina viimeksi kallistuen sen mielipiteeseen, joka viimeksi oli puhunut.
"Mattia on oikeassa", sanoin, "enkä kevyellä sydämellä voi lähteä
Parisiin näkemättä Etiennetteä ja Liseä."
"Mutta vanhempasi!" sanoi äiti.
Minä koetin sovitella.
"Me emme mene Etiennetten luo, kun se olisi liian suuri mutka. Sitäpaitsi Etiennette osaa kirjoittaa ja lukea, me siis voimme hänen kanssaan keskustella kirjeellisesti, mutta ennen Parisiin menoamme käymme Lisen luona. Jos se meitä viivyttääkin, niin se viivytys ei ole kovin suuri, ja sitäpaitsi Lise ei osaa kirjoittaa eikä lukea, ja hänen vuokseen juuri olenkin järjestänyt tämän matkasuunnitelman. Hänelle voin kertoa Alexista ja Etiennetten käsken kirjoittaa minulle Dreuzyyn, jossa sitten voin lukea hänen kirjeensä Liselle."
"Hyvä", sanoi Mattia nauraen.
Päätettiin, että lähdemme huomenna, ja heti kirjoitin pitkän kirjeen Etiennettelle selittäen hänelle, että en nyt voinut tulla hänen luokseen, kun minulla oli muutamia toimia.
Ja seuraavana päivänä taaskin kerran oli minun heitettävä raskaat jäähyväiset. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan lähtenyt Chavanonista niinkuin olin lähtenyt Vitaliksen kanssa; minä sain suudella äitiä ja luvata hänelle, että tulen pian vanhempaini kanssa hänen luokseen. Koko edellisen illan olimme keskustelleet siitä, mitä hänelle annan, kun minusta tulee rikas.
"Ei mikään ole lehmäsi veroinen, pikku Remi", sanoi äiti, "etkä kaikilla rikkauksillasi saa minua onnellisemmaksi kuin olet saanut köyhänä ollessasi."
Lehmällemme meidän piti myöskin sanoa jäähyväiset, ja Mattia suuteli sitä kymmeniä kertoja turpaan, josta se näytti olevan varsin mielissään, sillä se joka kerta sivalsi Mattiaa poskelle pitkällä kielellään.