Ja taas olimme tiellä, laukut selässä ja Capi edellämme juosten. Me kuljimme pitkin askelin, tai oikeastaan minä tietämättäni, innoissani päästäkseni pian Parisiin, aina vähänväliä pitensin askeleita. Vihdoin Mattia sanoi, että jos sellaista vauhtia kuljemme, niin pian väsymme, ja minä hiljensin kulkuani taas vähän päästä rientääkseni.
"Mutta sinullapa on kiire!" sanoi Mattia surullisesti.
"Minusta sinullakin pitäisi olla kiire, sillä minun vanhempani ovat sinunkin vanhempasi."
Hän pudisti päätään.
"Olemmehan veljiä."
"Olemme me keskenämme, enkä epäile sinua, minä olen nyt veljesi ja olen vastakin, sen uskon ja tunnen."
"No mitä sitten?"
"Mutta enhän voi olla sinun veljiesi veli, jos niitä sinulla on, enkä sinun isäsi ja äitisi poika."
"Jos olisimme menneet Luccaan, niin enkö olisi ollut sisaresi
Christinan veli?"
"Tietysti olisit ollut."