Kylä, jossa asuimme, oli nimeltään Chavanon. Se on keskisen Ranskan köyhimpiä seutuja. Kaikkialla vain laajoja kanervanummia ja korkeita kankaita, joissa tuimat tuulet pieksävät käyräoksaisia vaivaispuita, joita hapsottaa siellä täällä. Oikeita puita ei näe kuin laaksoissa, missä jokivarrella on kapeita hedelmällisiä maakaistaleita. Siellä kasvaa suuria kastanjoita ja tanakoita tammia. Muutamassa tällaisessa laaksossa virtavan puron varrella oli talo, jossa vietin lapsuuteni ensimäiset vuodet. — Kahdeksanteen ikävuoteeni saakka en ollut koskaan nähnyt talon isäntää. Tämä nimittäin oli kivityöntekijä, ja niinkuin useimmat tämän seudun miehistä, oli hän työansioilla Parisissa. Eikä hän ollut käynyt kotonaan koko minun muistini aikana. Hän vain lähetti silloin tällöin jonkun kotia palaavan toverinsa mukana tietoja: "Miehenne on terveenä, työ käy hyvin, ja hän lähetti nämä rahat teille."
Siinä hänen terveisensä. Työ pidätti häntä siellä, sillä hän aikoi koota rahoja vanhojen päiväin varaksi, jotta voisi elellä vaimonsa kanssa huolettomia päiviä, kun ei enää kykene työhön.
Muutamana marraskuun päivänä illan suussa, ollessani puita pilkkomassa, tuli eräs mies ja pysähtyi veräjälle, jonka yli katseli minua ja kysyi, asuiko tässä Barberinin emäntä. Käskin hänen käydä taloon. Hän työnsi veräjän auki, joka vinkui saranoissaan, ja sitten hän verkalleen asteli talolle. "Terveisiä Parisista", sanoi hän.
Nuo yksinkertaiset sanat olin kuullut jo monastikin, mutta minusta niissä oli nyt eri sävy kuin ennen, jolloin aina jatkona oli: "Miehenne on terveenä ja työ sujuu hyvin."
"Hyvä Jumala", Barberinin emäntä huudahti kädet ristissä, "Jéromen on varmaan käynyt huonosti!"
"Niin on, vaan ei ole toki syytä noin säikähtyä. Miehenne on loukkautunut, se on tosi, vaan ei hän kuollut ole. Kuitenkin jäänee raajarikoksi iäkseen. Tätä nykyä hän on sairaalassa, jossa minäkin olin. Olimme siellä vierustovereita, ja kun lähdin kotia, niin hän pyysi minua sivumennessäni pistäytymään täällä kertomassa, miten asiat ovat."
Mies kertoi meille, miten Barberin oli ollut musertua kaatuneiden telineiden alle.
Barberinin emäntä olisi halunnut lähteä Parisiin, mutta matka oli pitkä ja kallis. Seuraavana aamuna lähdimme kysymään neuvoa pastorilta. Pastori ei pitänyt viisaana, että Barberinin emäntä lähtee Parisiin ennenkuin saa tarkempia tietoja, onko hänen menostaan miehelleen mitään hyötyä. Pastori kirjoitti sairaalan pastorille, ja muutamain päiväin kuluttua saatiin vastaus. Kirjeessä kiellettiin Barberinin emäntä tulemasta Parisiin, mutta käskettiin hänen lähettää määrätty summa rahaa miehelleen, koska tämä aikoi nostaa oikeusjutun rakennuttajaa vastaan saadakseen korvausta. Vieri päiviä, vieri viikkoja, ja aina vähänväliä tuli kirjeitä, joissa pyydettiin lähettämään lisää rahoja. Viimeisessä kirjeessä pyydettiin kiireemmin kuin koskaan ennen, ja käskettiin myydä lehmä, jos ei muuten ole enää rahoja.
Myydä lehmä! Mitä surua ja mielenmustuutta onkaan näissä sanoissa. Lehmä oli elättänyt meidät, Barberinin emännän ja minut. Mutta se ei ollut ainoastaan elättäjämme, vaan toverimmekin ja ystävämme. Me sitä hyväilimme, me sille puhelimme kuin ystävällemme konsanaan, ja se meitä ymmärsi, ja me taas puolestamme sen suurista, pyöreistä ja lempeistä silmistä ymmärsimme, mitä se tahtoi ja mitä sen mielessä liikkui. Sanalla sanoen, me sitä rakastimme, ja se meitä. Ja siitäkö meidän nyt piti luopua? Niin, eihän rahoja enää ollut, lehmä piti siis myydä.
Lehmän ostaja tuli. Kullanomena parka, aivan kuin olisi ymmärtänyt mitä oli tekeillä, ei tahtonut millään lähteä, navetasta ja ammui kauheasti. "Käy ajamaan", käski kauppias minua ja ojensi minulle ruoskan.