"Paljollako vuokraatte kamarin minulle ja toverilleni?" kysyin.
"Puoli markkaa päivältä, se ei ole paljon."
"No hyvä, me tulemme tänä iltana."
"Tulkaa hyvissä ajoin, Parisissa on vaarallista kulkea myöhään."
Minun oli tavattava Mattia. Kun ei ollut vielä aika mennä tapaamispaikallemme Archevechen sillan luo, kuljeksin rantoja pitkin katsellen juoksevaa jokea. Tuli pimeä, sytytettiin lyhdyt ja kaasut. Minä suuntasin kulkuni sitten Notre-Damen kirkkoa kohden, jonka tornit mustina kohosivat ruskottavaa taivasta kohden. Kirkon päässä oli penkki, jolle istahdin, mikä tuntuikin hyvältä, sillä jalkani olivat uuvuksissa aivan kuin olisin kulkenut pitkänkin matkan, ja siinä taas vaivuin surullisiin mietteisiini. En koskaan ollut niin alakuloisella mielellä ollut enkä niin väsynyt. Minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin laskea ajan kulumista sen mukaan kuin kuului kellojen lyöntejä ympärilläni, ja minä laskin, kuinka pitkä aika vielä oli siihen, kun tapaan Mattian saadakseni hänen ystävyydestään voimaa ja rohkeutta. Tuntui niin lohduttavalta ajatellessani, että pian näen hänen kauniit, lempeät ja iloiset silmänsä.
Vähän ennen seitsemää kuulin iloista haukuntaa ja pimeässä näin valkoisen olennon tulevan minua kohden, ja ennenkuin olin siitä selvillä, hyppäsi Capi syliini ja nuoleskeli käsiäni. Pian ilmestyi Mattiakin.
"No miten kävi?" huusi hän jo kaukaa.
"Barberin on kuollut."
Hän lähti juoksujalkaa minua kohden, ja muutamin sanoin kerroin hänelle mitä olin tehnyt ja mitä olin saanut tietää.
Hän muuttui hyvin surulliseksi, mikä minusta tuntui hyvälle, sillä huomasin, että jos hän pelkäsikin vanhempiani omasta puolestaan, niin hän kuitenkin hartaasti toivoi, että minä omaksi hyväkseni olisin tavannut heidät. Hän koetti hellin sanoin minua lohduttaa ja vakuuttaa, etten saisi antautua epätoivoon.