"Jos vanhempasi kerran ovat tavanneet Barberinin, niin he käyvät levottomiksi, kun eivät kuule hänestä sanaakaan, ja tiedustelevat mitä on tapahtunut ja tietysti he tulevat silloin Cantalin hotelliin. Menemme siis sinne. Eikähän tässä ole muuta vahinkoa kuin muutamain päiväin odotus."
Samaahan oli sanonut vanha nainenkin hotellissa, mutta Mattian suusta tällä puheella oli aivan toinen vaikutus minuun: tosiaan ei ollut kysymys muusta kuin pienestä odotuksesta. Olinpa ollut aika lapsi, kun olin niin heittäytynyt surun valtaan! Näin tyynnyttyäni kerroin Mattialle mitä olin saanut tietää Garofolista.
"Vielä kolme kuukautta!" huudahti Mattia ja rupesi tanssimaan ja laulamaan keskellä katua. Sitten hän yhtäkkiä sanoi minulle:
"Sinä olet suruissasi, kun olet menettänyt omaisesi, ja minä tässä tanssin ja laulan, kun olen päässyt sukulaisestani."
"Sellainen eno kuin Garofoli ei ole omainen. Jos olisit menettänyt sisaresi Christinan, niin tanssisitko?"
"Voi, älä puhukaan!"
"No, siinä näet."
Niinkuin Cantalin hotellin rouva olikin kehunut hotelliaan, ei se kuitenkaan ollut mikään komea talo, ja kun me olimme kamarissamme, jota valaisi vaivainen kynttilä, oli niin ahdasta, että toisen piti istua vuoteessa silloin kun toinen halusi liikkua vähänkään. Tällaista huonetta en ollut toivonut yösijakseni. Ja peitteet sitten! Kellastunutta karttuunia. Illallisemme ei myöskään ollut lainkaan sellainen, jonka olin kuvitellut tarjoavani Mattialle omassa kodissani. Mutta eihän asia vielä ollut mennyttä, eihän tarvinnut kuin odottaa.
Ja siihen ajatukseen minä nukahdin.