"Kyllä hän vielä pääsee sitä tekemään", sanoin.
"Jumala sen suokoon, pikku Remini!"
Minulla kieltä kutkutti sanoakseni hänelle, että vanhempani pian lunastavat hänet vankilasta, mutta ajoissa toki ehdin ajatella, että ei sovi edeltäpäin kehua ilosta, jonka aikoo valmistaa, ja minä vain vakuutin, että kyllä hän pian pääsee vankeudestaan ja saa kaikki lapset ympärilleen.
"Odottaessamme tätä suloista hetkeä", sanoi Mattia, kun olimme tulleet kadulle, "minusta tuntuu, että on parasta, ettemme tuhlaa aikaamme, vaan ansaitsemme rahaa."
"Jos olisimme käyttäneet vähemmän aikaa rahan ansaitsemiseen tullessamme Chavanonista Dreuzyyn ja sieltä Parisiin, niin olisimme tulleet niin ajoissa, että olisimme tavanneet vielä Barberinin hengissä."
"Se on tosi, ja moitin itseäni siitä, että sinua viivytin."
"En minä sitä sano moittiakseni, pikku Mattiani, sen vakuutan. Ilman sinua en olisi saanut Liselle nukkea, ja ilman sinua olisimme nyt Parisin kadulla niin ettei penniäkään taskussa, millä ruokaa suuhun."
"No hyvä, kun minä olen ollut oikeassa tahtoessani, että ansaitsisimme rahaa, niin tehkäämme aivan kuin olisin oikeassa nytkin. Sitäpaitsi meillä ei ole muuta tehtävää kuin laulaa ja soittaa. Matkaillaan sitten, kun meillä on sinun vaunusi, silloin ei ole niin väsyttävää. Parisissa olen kuin kotona, minä tunnen hyvät paikat."
Hän tunsikin niin hyvät paikat, julkiset torit, erityiset kävelypaikat, kahvilat ja muut, että meillä illalla, ennenkuin menimme levolle, oli koottuna neljätoista markkaa. Silloin minä muistin mitä Vitalis kerran sanoi: "Rahaa eivät saa kuin ne, jotka eivät sitä tarvitse." Varmaankin tämä hyvä tulos oli siitä, että vanhempani ilmestyvät hetkellä tai toisella.
Minä olin niin vakuutettu uskossani, että seuraavana päivänä minua halutti jäädä hotelliin koko päiväksi, mutta Mattia pakotti minut lähtemään ulos, hän pakotti minut soittamaan ja laulamaan, ja sinä päivänä saimme taas yksitoista markkaa.