Kirjuri, jonka oli saatettava minut vanhempaini luo, oli pieni, vanha, kuihtunut ja ryppyinen mies, yllään musta, kulunut ja kiiltävä takki. Kun olimme päässeet ulos, niin hän hieroi käsiään, vimmatusti naksuttaen sormiensa niveliä, sätkytteli jalkojaan aivan kuin olisi tahtonut potkaista kauas kuluneet kenkänsä, nosti nenänsä ilmaan ja hengitti syvään sumua moneen kertaan autuaan onnellisena kuin mies, joka on ollut kauan sisälle suljettuna.
"Hänestä tämä ilma haisee hyvälle", sanoi Mattia minulle italiankielellä.
Mies katseli meitä ja puhumatta meille pani "psit, psit", aivan kuin olisi puhutellut koiria, ja kai tarkotti sillä, että meidän piti pysyä hänen jäljessään eksymättä hänestä.
Pian tulimme suurelle kadulle, joka oli täynnänsä ajureita. Hän pysäytti muutaman, jossa ajaja ei istunut istuimellaan hevosen takana, vaan oli korkealla ilmassa kärryjen takana jonkinmoisen kuomin päällä. Meidät käskettiin istumaan tähän kuomiin, jossa oli pieni luukku, ja sen läpi syntyi keskustelu ajajan kanssa. Mainittiin useita kertoja Bethnal-Green, ja minä otaksuin, että se on sen korttelin nimi, jossa vanhempani asuvat. Tiesin, että green englanninkielellä merkitsee viheriää, ja siitä päätin, että kortteli on istutettu kauniilla puilla, joka minusta tietysti tuntui hyvälle, sillä se ei silloin ollut ollenkaan niiden kurjain ja pimeäin katujen lainen, joita olimme kulkeneet tullessamme. Vanhempaini asunto oli siis suuri komea talo komeassa kaupunginosassa, puiston keskellä.
Keskustelua kesti kauan oppaamme ja ajajan välillä, väliin toinen avasi luukun antaakseen selityksiä, väliin taas ajaja sen avasi ja näytti aivan kuin olisi tahtonut syöstä korkealta istuimeltaan tämän ahtaan aukon läpi sanomaan, että hän ei ollut ymmärtänyt kerrassaan mitään siitä, mitä hänelle oli sanottu.
Mattia ja minä istuimme loukkoon kyyristyneinä, Capi välissämme, ja kuunnellessamme tätä keskustelua minä tuumailin itsekseni, että olipa ihmeellistä, kun ajaja ei näyttänyt tuntevan niin kaunista seutua kuin Bethnal-Greenin pitäisi olla. Lontoossa varmaankin oli siis paljon viheriöitä kortteleita. Ja se minua hämmästytti, sillä mikäli minä olin sitä nähnyt, olisin pikemmin uskonut sen olevan vain nokea.
Me olimme ajaneet jo kauan aikaa Greth and Galleysta lähtien, niin että minua alkoi arveluttaa, että vanhempani asuvat maalla. Me kuljimme kapeita katuja ja niiltä me varmaankin pian pääsemme maaseudulle. Mutta me saavuimme yhä vain kapeammille kaduille ja kuulimme veturien vihellystä. Minä käskin Mattian kysyä oppaaltamme, emmekö pian tule vanhempieni luo. Mattian vastaus oli epätoivoon saattavat: hän väittää kirjurin sanoneen, että hän ei ikinä ole käynyt tässä rosvojen korttelissa. Mattia epäilemättä on erehtynyt; hän ei ole ymmärtänyt, mitä hänelle on vastattu. Mutta Mattia väittää, että englantilainen sana thives, jota kirjuri oli käyttänyt, merkitsi rosvoa, ja että hän oli siitä varma.
Minusta tuntuu, kuin pyörisimme ympäri ja vähänväliä ajaja hiljentäisi kulkua, aivan kuin hän ei enää tietäisi missä oli. Vihdoin hän yhtäkkiä pysäyttää ja luukku aukeaa. Syntyy keskustelu tai oikeammin väittely, josta Mattia luulee ymmärtävänsä, että ajaja ei tahdo lähteä edemmäksi, kun ei tunne tietä. Väittely jatkuu luukun läpi, ja vihalla ajaja ja kirjuri syytävät sanoja toisilleen tämän ahtaan reiän läpi. Vihdoin kirjuri annettuaan rahoja ajurille, jolta murisee, laskeutuu kuomista, ja virkkaa meille taas: "psit, psit", josta ymmärsimme, että meidän piti vuorostamme laskeutua kadulle.
Me olimme likaisella kadulla sumun seassa. Muuan kauppapuoti on loistavasti valaistu ja kaasuvalo heijastuen laseista, kultauksista ja pulloista leviää kadulle, jossa se tunkee sumun läpi toiselle katuvierelle saakka: se on ravintola, jossa myydään kaikennimisiä viinoja, jotka kaikki ovat viljasta tai juurikkaista poltettua alkoholia.
"Psit, psit!" sanoo oppaamme.