"Huvinäytelmissä niillä on. Sinä tulet, ja Joli-Coeuristä sinä näytät tyhmältä."
"Mutta se ei ole hauskaa."
"Mitä se sinua haittaa? Sinä nauratat muita. Kuvittele mielessäsi, että sinä todella tulet jonkun herran luo palvelijaksi ja sinun esimerkiksi käsketään kattaa pöytä. Tässähän onkin pöytä, joka sopii näytelmäämme. Tule ja korjaa ruoka."
Pöydällä oli lautasia, juomalasi, veitsi, kahveli ja valkoinen liina. Mitä minun pitää tehdä? Tätä miettiessäni seisoin siinä etukumarassa, kädet ojennettuina, tietämättä mistä oli alotettava. Isäntäni rupesi taputtamaan käsiään nauraen ääneen. "Hyvä, hyvä!" sanoi hän. "Sinun kasvojesi ilme on kerrassaan mainio. Poika, joka minulla ennen oli, näytti aina onnistumattomalta, ja hänen ilmeensä aina sanoivat: katsokaa, kuinka minä hyvästi näyttelen tyhmää. Sinun ilmeesi ei sano mitään, sinä vain olet, luonnollisuutesi on ihastuttava!"
"Minä en tiedä mitä minun on tehtävä."
"Se juuri on hyvä. Huomenna sinä tiedät hyvästi mitä sinun on tehtävä. Mutta silloin sinun tulee muistaa nykyistä hämilläoloasi ja olla olevinasi hämilläsi. Jos silloin saat esiin tuollaiset ilmeet ja tuollaisen asennon, niin minä voin ennustaa sinulle menestystä. Näytelmässämme sinulla on sellaisen nuoren maalaispojan osa, joka ei ole nähnyt mitään eikä tiedä mitään. Hän tulee apinan luo ja on taitamattomampi ja tietämättömämpi kuin apina. Siitä on näytelmän nimi: tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Sinun tehtävänäsi on olla tyhmempi kuin Joli-Coeur. Näytelläksesi tätä osaa täydellisesti pitää sinun olla sellainen kuin nyt olet, mutta kun se on mahdotonta enää, niin sinun pitää muistaa, mitä olet ollut, ja taiteellisesti suorittaa se, jota et enää voi luontoperäisesti tehdä."
"Herra Joli-Coeurin palvelija" ei ollut pitkä näytelmä, sen esittäminen ei kestänyt kahtakymmentä minuuttia. Mutta harjoituksemme kestivät kolme tuntia. Vitalis teetti uudestaan kaksi kertaa, kolme kertaa, kymmenen kertaa samat kohtaukset niin minulla kuin koirilla. Koirat olivat unhottaneet joitakin kohtia, ja niille piti opettaa ne uudestaan. Ja minä hämmästyin suuresti nähdessäni, miten isäntäni oli kärsivällinen ja maltillinen ja lempeä. Koko tällä pitkällä harjoitusajalla hän ei kertaakaan suuttunut eikä kertaakaan kironnut. "Uudestaan!" sanoi hän vakavasti, kun tehtävä ei onnistunut. "Huonosti, Capi! Te ette ole tarkkaavainen, Joli-Coeur!" Siinä kaikki, mutta siinä olikin tarpeeksi.
"No, luuletko oppivasi näyttelemään?" kysyi isäntäni harjoitusten loputtua. "En tiedä." — "Oliko sinusta ikävää?" — "Ei, minusta oli hyvin hauskaa." — "No sitten tulee hyvä. Sinä olet ymmärtäväinen ja opinhaluinen poika. Tarkkaavainen ja opinhaluinen saavuttaa kaikki. Katsohan koiriani ja vertaa niitä Joli-Coeuriin. Joli-Coeur on vilkkaampi ja älykkäämpi kuin koirat, mutta hän on haluton. Hän oppii helposti mitä hänelle neuvotaan, mutta unhottaa heti. Hän ei koskaan mielihalulla tee mitä käsketään, aina vain on vastahakoinen. Se on hänen luonnossaan, ja senvuoksi minä en hänelle suutu koskaan. Apinalla ei ole niinkuin koiralla velvollisuudentuntoa, ja siinä suhteessa hän on alhaisempi koiraa, ymmärrätkö? Ole siis tarkkaavainen, poikani, ole halukas oppimaan. Koeta tehdä parhaasi mukaan mitä on tehtävänäsi. Tässä maailmassa on niin elettävä."
Toverini, koirat ja apina, olivat siinä suhteessa paljon edellä minusta, että olivat esiintyneet yleisön edessä. Niillä ei ollut pelkoa huomispäivästä, sillä ne olivat jo satoja, ehkä tuhansia kertoja tehneet sen, mikä oli huomenna tehtävä. Minä olin levoton. Mitä Vitalis sanoisi, jos huonosti suorittaisin tehtäväni? Ja tämä huoli häiritsi untani. Seuraavana päivänäkin olin hyvin rauhaton, kun lähdimme majapaikastamme torille, missä näytteleminen tapahtui. Vitalis kulki edellä, pää pystyssä, rinta korkeana, ja soitti huilua. Hänen jäljessään kulki Capi, jolla Joli-Coeur ratsasti, englantilaisen kenraalin puvussa, takki ja punaiset housut kullalla kirjaillut, päässä korkea hattu, jossa oli suuri töyhtö. Sitten hyvän matkan päässä tuli Zerbino ja Dolce, ja kulkueen viimeisenä olin minä.
Huilun kimakka ääni tunkeutui huoneisiin ja herätti Usselin asukasten uteliaisuutta. Ihmiset juoksivat portaille katsomaan meidän komeaa kulkuettamme. Meitä seurasi lapsijoukko, johon yhtyi töllisteleviä maalaisia, ja kun tulimme torille, niin jäljessämme ja ympärillämme oli koko suuri saattojoukko. — Näytelmäsali oli pian tehty: köydellä rajoitettiin neliön muotoinen ala, jonka keskelle me sijoituimme. Ensin näyteltiin kaikenlaista, jossa koirat esiintyivät yksinään, ja sillä aikaa minä en joutanut ajattelemaan muuta kuin osaani. En muuta muista kuin että Vitalis viululla soitti, kun koirat tekivät temppujaan, väliin soitti tanssisäveltä, väliin jotakin vienoa. Joukkoa oli tungoksenaan ympärillämme, ja minä näin vain silmiä, jotka tähystelivät meitä. Kun ohjelman ensimäinen osa oli suoritettu, niin Capi otti pienen lippaan hampaisiinsa ja kulki kahdella jalalla ympärinsä kunnioittavan yleisön edessä. Kun ei vain joku pannut rahaa lippaaseen, niin se heitti sen hampaistaan kehyksen sisäpuolelle, nousi sitten tenästelevää katsojaa vastaan seisomaan, haukahteli muutamia kertoja ja käpälällään taputteli hänen taskuaan. Tämä miellytti yleisöä, joka siitä sai aihetta nauruun ja leikinlaskuun. "Aika veitikka tuo koira, se tietää kenellä on lihava kukkaro." — "No, mies, anna vain koiralle lantti. Kyllä sinun kannattaa, kun olet saanut periä rikkaan setäsi." Ja lähti kuin lähtikin raha. Koko tämän ajan Vitalis viulullaan soitteli iloisia säveleitä pitäen silmällä Capin kulkua. Ja sitten Capi palasi isäntänsä luo ylpeänä kantaen täysinäistä rahalipasta.