Nyt oli Joli-Coeurin ja minun vuoroni astua näyttämölle.
"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat", puhui Vitalis, viulu toisessa kädessä, toisessa käyrä. "Nyt tulee hupainen huvinäytelmä nimeltä Herra Joli-Coeurin palvelija, eli tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Minunlaiseni mies ei alennu edeltäpäin ylistelemään näytelmiään eikä näyttelijöitään, minä sanon vain: avatkaa silmänne, avatkaa korvanne ja pitäkää kätenne valmiina taputtelemaan!"
Tämä ihastuttava huvinäytelmä oli itse asiassa ainoastaan pantomiimi eli sellainen näytelmä, jota näytellään osottelemalla, puhumatta sanaakaan. Ja niinhän piti ollakin tietysti, kun ei kumpikaan pääosan näyttelijä, Joli-Coeur eikä Capi, osannut puhua, ja kolmas, joka olin minä, ei olisi kyennyt saamaan sanaa suustaan. Mutta näytelmän kuluessa Vitalis muutamin sanoin selitti näytelmän tapaukset, jotta yleisön oli helpompi ymmärtää. Niin hän sotilaan tavoin ilmoitti englantilaisen kenraalin, Joli-Coeurin tulon. Tämä kenraali, sanoi hän, oli saavuttanut arvonsa ja rikkautensa Intian sodassa. Tähän päivään asti kenraali Joli-Coeurillä oli ollut vain yksi palvelija, Capi, mutta nyt hän tahtoi palvelijakseen ihmisen, kun hänellä oli varoja näin ylellisesti elämään: eläimet olivat tarpeeksi kuin olleet ihmisten orjia, nyt oli aika vaihtaa osia…
Odotellessaan tämän palvelijan tuloa herra Joli-Coeur asteli edestakaisin poltellen sikaria. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet, kun hän puhalteli savuja yleisölle vasten silmiä!
Kenraali alkoi jo tuskastua odottamiseen ja mulkoili silmillään aivan kuin ihminen suutuksissaan; hän murti suutaan ja polki jalkaa. Kolmannella jalan polkaisulla minun piti astua näyttämölle Capin taluttamana. Jos minä olisin sattunut unhottamaan, niin kyllä koira olisi muistanut. Määrättynä hetkenä se ojensi minulle käpälänsä ja talutti minut kenraalin luo. Herra kenraali nähdessään minut kohotti tyytymättömänä kätensä. Mitä? Tuollainen palvelija hänelle! Sitten hän katseli minua kiireestä kantapäähän, nostellen olkapäitään. Hän oli niin hullunkurisen näköinen, että koko yleisö purskahti nauramaan: jokainen ymmärsi, että hän piti minua pöllöpäänä.
Näytelmä oli laadittu osottamaan tätä tyhmyyttä kaikissa muodoissa.
Joka näytelmässä minun oli tehtävä uusia tyhmyyksiä, jotavastoin
Joli-Coeur sai tilaisuuden osottaa älyään ja taitoaan.
Tarkasteltuaan minua kotvan aikaa herra kenraalin kävi sääliksi minua ja hän käski kattaa minulle pöydän.
"Herra kenraali arvelee", selitti Vitalis, "että kun tämä poika saa syödä, niin hän ei sitten enää ole niin tyhmä. No, saadaanhan nähdä."
Ja minä istuin pienen pöydän ääreen, johon oli pantu ruokaa ja pieni liina lautaselleni. Mitä tällä liinalla? — Capi neuvoi, että minun tuli sitä käyttää. Tuumittuani hyvän aikaa minä niistin siihen nenäni. Ja sillekö herra kenraali nauroi, ja Capi hämmästyi niin tyhmyyttäni, että kaatui selälleen, sääret ilmaan… Huomattuani, että olen erehtynyt, katselin uudestaan liinaa, tuumiskellen miten sitä pitäisi käyttää. Minä käärin liinan kokoon ja sidoin kaulaani huiviksi. Kenraali uudestaan nauramaan ja Capi selälleen. Ja niin edespäin, kunnes kenraali suuttuneena tempasi minulta tuolin ja istahti syömään aterian, joka minulle oli määrätty, ja kenraali totta tosiaan osasi käyttää liinaa! Sulavilla liikkeillä hän pisti liinan nurkan takkinsa napinläpeen ja levitti liinan polvilleen. Ja kuinka sievästi hän taittoi leipää ja tyhjensi lasinsa! Ja syötyään hän tahtoi hammastikun ja kaiveli hampaitaan. Käsiä taputettiin joka taholla, ja näytäntö loppui myrskyisillä suosionosoituksilla. — Miten viisas tuo apina oli! Ja miten tuo poika oli tyhmä!
Majapaikkaan palatessamme Vitalis minua kiitti, ja minä olin sen verran näyttelijä, että olin ylpeä tästä kiitoksesta.