Kun satoi, niin menin vaunuihimme ottaakseni sieltä lammasnahkatakkini, mutta kovinpa hämmästyin nähdessäni Mattian siellä. Minä yritin hänelle puhua, mutta hän pani käden suulleen merkiksi, ja sitten hän kuiskasi:
"Avaa ovi, minä tulen sinun jäljessäsi. He eivät saa tietää, että minä olin täällä vaunuissa."
Vasta kun olimme päässeet kadulle, Mattia rupesi puhumaan:
"Tiedätkö kuka oli tuo herra, joka oli isäsi kanssa äsken? Se oli hra
James Milligan, ystäväsi Arthurin setä."
Kun minä jäin seisomaan keskelle katua, niin hän tarttui käsivarteeni ja kulkiessamme jatkoi puhettaan:
"Kun minusta oli ikävä kävellä yksinäni näillä surullisilla kaduilla tällaisena surullisena sunnuntaina, niin palasin takaisin ja menin vaunuihin ja nousin vuoteelleni nukkuakseni. Mutta en vielä nukkunut, kun isäsi herran seuraamana tuli vajaan, ja kuulin heidän keskustelevan: 'Vankka kuin kallio', sanoi herra. 'Kymmenet muut olisivat kuolleet keuhkokuumeeseen'. — Silloin minä luullen, että oli kysymys sinusta, aloin oikein kuunnella, mutta keskustelun aihe muuttuikin heti. 'Miten veljenne poika jaksaa?' kysyi isäsi. — 'Paremmin. Hän on vielä kerran päässyt henkiin. Kolme kuukautta sitten kaikki lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan, mutta hänen äitinsä vielä sai hänet pelastetuksi hoidollaan. On se kelpo äiti se rouva Milligan.' — Sinä arvaat, että minä tämän nimen kuultuani terotin korvani. — 'No, jos veljenne poika on parempi', sanoi sinun isäsi, 'niin kaikki toimenne ovat menneet turhaan?'— 'Tällä hetkellä kyllä. Mutta minä en voi uskoa, että Arthur elää kauan: se olisi ihme, ja tähän maailman aikaan ihmeet ovat harvinaisia. Ja hänen kuolinpäivänänsä minun pitää olla suojattu joka perilliseltä, niin että minä olen ainoa perillinen, minä James Milligan.' — 'Olkaa huoleti siitä, minä takaan sen.' — 'Minä luotan teihin', sanoi herra. Ja hän lisäsi muutamia sanoja, joita minä en oikein ymmärtänyt ja jotka tulkitsen suunnille, kun niissä ei tuntunut olevan mitään järkeä: Silloin näemme, mitä meidän pitää hänelle tehdä. — Ja he poistuivat."
Kuultuani tämän kertomuksen ajattelin heti ensimäiseksi, että palaan kotia ja kysyn isältä hra Milliganin asuntoa saadakseni tietoa rouva Milliganista ja Arthurista. Mutta samassa huomasin, että se olisi ollut hulluutta: eihän ollut menemistä tiedustelemaan sellaiselta mieheltä hänen veljensä pojasta, joka toivoi tämän kuolemaa. Ja toisekseen, olihan varomatonta ilmoittaa hra Milliganille, että oli kuultu mitä hän oli puhunut.
Arthur vielä eli ja oli terveempi. Tässä uutisessa oli jo tarpeeksi iloa minulle täksi kertaa.
XVI.
Me emme enää puhuneet muusta kuin Arthurista, rouva Milliganista ja herra Milliganista.