"Onko siitä kauankin?"
"Kolme vuotta."
"Ja sen jälkeen ette ole sairastanut tätä tautia?"
"En."
"Ettekö tunne väsymystä, uupumista, eikö hiostuta öisin?"
"Ei koskaan. Pitkiä matkoja kulkiessani olen tuntenut väsymystä, mutta en sairautta."
Hän tuli luokseni, koetteli käsivarsiani, sitten pani käden sydämelleni, painoi sitten korvansa selkääni vasten ja vihdoin rintaa vasten, käski minun hengittää kovasti ja sitten rykiä. Tämän tehtyään hän katsoi minua silmiin tarkkaavasti ja kauan aikaa, ja silloin juuri minussa syntyi ajatus, että hän kai mielellään purisi, niin polttava oli hänen hymynsä. Sanomatta minulle sen enempää hän taas rupesi isäni kanssa keskustelemaan englanninkielellä, ja sitten vähän ajan kuluttua lähtivät molemmat vajan kautta.
Yksin jäätyäni tuumailin, että mitähän tämä merkitsi, ja mitä merkitsivät tuon herra kysymykset, joita hän teki minulle? Tahtoiko hän ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloin minun pitäisi erota Mattiasta ja Capista! Minä en tahdo kenenkään palvelijaksi ruveta, en tämän gentlemannin, joka minusta oli vastenmielinen, enkä kenenkään muunkaan, vaikka olisi mieleinenkin.
Jonkun ajan kuluttua isäni palasi. Hän sanoi, että hänen oli mentävä kaupungille, joten hän siis ei tarvinnutkaan minua niinkuin oli luullut, niin että minä sain mennä kävelemään, jos halusin.
Minulla ei ollut halua siihen ollenkaan, mutta mitäpä tehdä täällä kotonakaan, joka oli niin ikävä? Parempihan oli mennä kävelemäänkin kuin olla täällä ikävissäni.