Näistä keskusteluista ei ollut muuta seurausta, kuin että minä tunsin itseni aina entistä surullisemmaksi ja onnettomammaksi, mutta kuitenkin epäilin. Oliko tämä minun isäni? Oliko tämä vaimo minun äitini, olivatko nuo pojat veljiäni ja tytöt sisariani? Kuka olisi osannut sanoa, kun minä itkin suruissani silloin kun minulla ei ollut kotia, että itkisin vielä suuremmassa epätoivossa kotiin päästyäni? Mistä saisin valoa, mistä selitystä? Mitenkähän saisin tietää totuuden?
Minä tein näitä kysymyksiä itselleni masentuneena, kun en kyennyt niihin vastaamaan, ja minä sanoin itselleni, että hyödyttömästi minä puskin päätäni pimeässä yössä vasten muuria, jossa ei ollut aukkoa missään.
Ja sydän surua täynnä minun piti laulaa, soittaa ja nauraa ja ilveillä.
Sunnuntait olivat parhaita päiviäni, sillä Lontoossa ei sunnuntaisin soiteta kaduilla, ja minä siis silloin sain heittäytyä kokonaan suruni valtaan kävelyretkilläni Mattian ja Capin kanssa. Olinpa aivan toisenlainen poika nyt kuin muutamia kuukausia sitten.
Eräänä sunnuntaina, kun olin lähdössä kävelemään, isä pidätti minut sanoen, että hän tarvitsi minua kotona koko päivän, ja hän lähetti Mattian kävelemään yksinään. Äiti oli mennyt kylään Annien ja Katen kanssa, veljeni olivat juoksemassa katuja, kotona siis ei ollut kuin isä ja minä. Olimme tuntikauden olleet kahden, kun koputettiin ovelle. Isä meni avaamaan ja palasi muutaman herran seuraamana, joka ei ollut hänen tavallisten ystäväinsä näköisiä; tämä oli sellainen, joita englanninkielellä sanotaan gentleman, se on: oikea herra, komeasti puettu, ylpeän mutta väsyneen näköinen. Hän näytti olevan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen. Eniten huomiotani veti puoleensa hänen naurunsa, jolloin hänen suunsa leveni niin, että hampaat tulivat näkyviin, jotka olivat terävät kuin nuorella koiralla. En osannut päättää, oliko se oikeaa naurua vai oliko hänellä vain halu purra.
Puhellessaan isäni kanssa englanninkieltä hän yhtämittaa katseli minua. Jonkun ajan perästä hän rupesi puhumaan ranskaa, hyvin sujuvasti ja melkein murteettomasti. "Se on tämä nuori poika, josta te olette minulle puhunut?" sanoi herra osottaen minua sormellaan. "Hän näyttää hyvin terveeltä."
"Vastaa toki", sanoi minulle isäni. "Oletteko koskaan ollut sairaana?"
"Olen ollut kerran keuhkokuumeessa."
"Oi oi, ja miten sen saitte?"
"Kerran nukuin yön lumikinoksessa pakkasessa. Isäntäni, joka oli kanssani, kuoli kylmään, ja minä sain keuhkokuumeen."