Eräänä päivänä, kun näin olimme heidän katselijoinaan, näin heistä kaikkein nurjimman vinkeilevän Mattialle. Aluksi luulin, että hän pilkkasi meitä ja huvitti sillä yleisöä, mutta sitten Mattia suureksi hämmästyksekseni vastasi hänelle ystävällisesti.
"Tunnetko sinä hänet?" kysyin.
"Se on Bob."
"Mikä kumman Bob?"
"Ystäväni Bob Gassotin sirkuksesta, toinen niistä klowneista, joista olen sinulle puhunut, ja juuri se, jolle olen suurimmassa kiitollisuudenvelassa englanninkielen taidostani."
"Sinä et häntä tuntenut ensin?"
"No hitto, kun hän sirkuksessa pani tukkaansa valkojauhoa ja täällä kiiltovoidetta!"
Kun heidän esityksensä oli loppunut, niin Bob tuli meidän luo, ja siitä tavasta, jolla hän lähestyi Mattiaa, minä näin miten toverini oli kaikkien rakastama: suurempi ilo ei olisi ilmennyt veljen silmissä eikä puheessa kuin tämän entisen klownin, "joka huonojen aikain takia", sanoi hän meille, "oli pakotettu rupeamaan kiertäväksi soittajaksi". Mutta meidän piti pian erota, hänen seurata joukkoaan ja meidän lähteä kortteliin. Ja nämä kaksi ystävää lausuivat toisilleen olevan ensi sunnuntaina hauska kertoa, mitä kumpikin oli tehnyt sen jälkeen kuin he olivat eronneet toisistaan.
Ystävyytensä vuoksi Mattiaa kohtaan Bob tahtoi minullekin osottaa myötätuntoisuuttaan, ja pian me saimme hänestä ystävän, joka kokemuksillaan ja neuvoillaan teki elämämme Lontoossa paljon helpommaksi kuin se tähän asti oli ollut. Hän rupesi hyvin suosimaan Capiakin, ja usein hän meille sanoi, että jos hänellä olisi sellainen koira, niin hän pian ansaitsisi omaisuuden. Ja monet kerrat hän ehdotti, että rupeaisimme yhtiöön kaikki kolme tai oikeammin kaikki neljä, hän, Mattia, Capi ja minä. Mutta minä, joka en halunnut jättää omaisiani lähteäkseni Ranskaan nähdäkseni Liseä ja entisiä ystäviäni, vielä vähemmin halusin seurata Bobia läpi Englannin.
Niin olimme nyt lähellä joulua. Ja nyt me, sen sijaan että olimme tähän saakka lähteneet kaupungille aamuisin, lähdimme illoin yhdeksän seuduissa ja menimme valitsemiimme kaupunginosiin.