Täytyi olla jotensakin hiljaista, ennenkuin soittomme tunkeutui suljettujen ovien läpi herättämään lapsia vuoteistaan ja ilmoittamaan joulun, tämän kaikille englantilaisille rakkaan juhlan tuloa. Me soitamme vienoimmat kappaleemme, joilla on surullinen tai uskonnollinen luonne, Mattian viulu itkee, minun harppuni huokaa, ja kun me herkeämme hetkeksi levätäksemme, niin tuulenhengen mukana kantautuu kuuluviimme muutamia katkonaisia säveliä toisten soittajien luota. Konserttimme loppuu: "Hyvät herrat ja naiset, hyvää yötä ja iloista joulua!"
Ja me menemme edemmäksi ja alotamme konsertin uudelleen.
Mahtanee olla suloista kuulla soittoa yöllä vuoteelleen, kun on käärittynä hyviin peitteisiin. Mutta meillä, jotka olemme kadulla, ei ole peitteitä eikä untuvapatjoja: täytyy kuitenkin soittaa, vaikka sormet ovat puoleksi paleltuneet. Milloin usva käärii meidän kosteudellaan, milloin selkeän taivaan alla pohjoistuuli jäätää luita myöten. Tämä joulu oli kylmä, mutta kuitenkin me joka yö kolmen viikon aikana olimme ulkona.
XVII.
Herra James Milligania ei näkynyt talossamme, tai ainakaan me emme häntä nähneet, niin tarkoin kuin vartioimmekin. Joulujuhlain jälkeen täytyi lähteä kaupungille päiväsaikaan, ja meidän toiveemme pieneni. Eipä meillä ollut sitä kuin sunnuntaisin, ja sen vuoksi olimme kotona tämän joutopäivän, joka olisi voinut olla virkistyspäivämme.
Sanomatta mikä oli mielessämme oli Mattia kysynyt ystävältään Bobilta, eikö hän tietäisi jotakin neuvoa, miten saisimme tietää, missä asui eräs rouva Milligan, jolla oli sairas poika, taikka vain missä asui herra James Milligan. Mutta Bob oli vastannut, että pitäisi tietää mikä rouva Milligan oli tai mikä yhteiskunnallinen asema oli herra James Milliganilla, kun Milliganeja oli suuri joukko Lontoossa ja vielä suurempi koko Englannissa.
Me emme olleet sitä ajatelleet. Meille ei ollut kuin yksi rouva Milligan, joka oli Arthurin äiti, ja yksi herra James Milligan, joka oli Arthurin setä.
Silloin taas Mattia alkoi minulle uudestaan vanhan virtensä, että meidän pitäisi palata Ranskaan, ja meidän väittelemisemme oli taas entisessä käynnissään heti.
"Sinä siis tahdot luopua hakemasta rouva Milligania?" kysyin.
"En suinkaan, mutta ei ole todistettu, että hän on enää Englannissa."