"Mutta eihän ole sanottu, että hän on Ranskassakaan."
"Minusta se on hyvin luultavaa; kun Arthur on ollut kipeä, niin hänen äitinsä on vienyt hänet sellaiseen maahan, jossa ilmanala on suotuisampi hänen tervehtymiselleen."
"Mutta onhan muitakin maita kuin Ranska, joissa on terveellinen ilma."
"Ranskassa Arthur on jo yhden kerran parantunut, ja Ranskaan senvuoksi hänen äitinsä on vienyt hänet uudelleenkin, ja sen lisäksi minä haluaisin, että sinä lähtisit täältä."
Minun asemani oli sellainen, etten uskaltanut Mattialta kysyä, minkä vuoksi hän haluaisi, että minä täältä lähtisin; minua pelotti, että hän vastaa juuri sitä, mitä en halunnut kuulla.
"Minua pelottaa", sanoi Mattia, "lähdetään pois. Saat nähdä, että meille tapahtuu joku onnettomuus. Lähdetään pois."
Vaikka omaisteni mieliala minua kohtaan ei ollut muuttunut, niin en sittenkään voinut seurata Mattian neuvoja enkä uskaltanut uskoa hänen vakuutuksiaan, että minä en ollut "master Driscollin poika". Minä kyllä epäilin, mutta en voinut varmasti uskoa, olinko vai enkö Driscoll.
Aika kului hitaasti, hyvin hitaasti, mutta kuitenkin päivä meni, toinen tuli, viikko kului viikon perästä ja lähestyi aika, jolloin perheen piti lähteä Lontoosta kiertelemään Englantia.
Kahdet vaunut oli maalattu ja niihin oli sälytetty kaikenlaista tavaraa minkä suinkin niihin mahtui. Nämä tavarat eivät tulleet kauppiaista, vaan Punaisen Jalopeuran talon kellarista, josta nostettiin mytty toisensa jälkeen.
Vihdoin vaunut olivat täynnä, hevoset ostetut: mistä ja miten? En tiedä, mutta me näimme, niiden tulevan, ja kaikki oli valmiina lähtöä varten.