Isäni huomattuaan, että me ansaitsimme hyvästi viulullamme ja harpullamme, päätti, että me yhäkin pysyisimme soittajina seuraten perhettä, ja hän ilmaisi tahtonsa lähtöpäivän edellisenä iltana.
"Palataan Ranskaan", sanoi Mattia, "käytetään hyväksemme ensimäistä tilaisuutta, joka meille tarjoutuu pelastuaksemme."
"Minkävuoksi emme matkustelisi Englannissa?"
"Senvuoksi että meille tapahtuu joku onnettomuus."
"Me voimme tavata rouva Milliganin Englannissa."
"Parempi toivo meillä on tavata hänet Ranskassa."
"Koettakaamme kuitenkin onneamme Englannissa, sittenpähän näemme."
Ja me taas olemme maantiellä, mutta tällä kertaa ei olekaan omassa vallassani mennä minne haluan ja oman mieleni mukaan. Mutta helpotuksen tuntein jätän Lontoon.
Me astuimme vaunujen jäljessä, ja Bethnal-Greenin haisevien ja epäterveellisten huurujen sijaan hengitimme nyt raikasta maaseudun ilmaa.
Jo ensi päivänä minä sain nähdä miten tehtiin kauppaa tavaroilla, joista oli niin vähän maksettu. Me olimme saapuneet suureen kylään, ja vaunut oli asetettu vierekkäin suurelle torille, kuomun toinen sivu oli laskettu alas ja muodostettu hyllyjä, ja kaikki tavarat olivat uteliaiden nähtävinä. "Katsokaa hintoja, katsokaa hintoja!" huusi isäni. "Ette mistään saa niin helpolla. Kun minä en maksa tavaroistani koskaan mitään, niin voin myydä helpolla. Minä en niitä myy, minä ne teille annan. Katsokaa hintoja! Katsokaa hintoja!"