Kuulin ihmisten, jotka olivat katselleet hintoja, mennessään keskenään sanovan:
"Varastettua tavaraa."
"Niin hän itsekin sanoi."
Jos he olisivat katsahtaneet minuun, niin olisivat punastumisestani huomanneet, että heidän arvelunsa oli oikea. He eivät huomanneet punastustani, mutta Mattia sen huomasi, ja illalla hän siitä minulle puhui, vaikka hän muuten tavallisesti ei ryhtynyt avonaisesti tähän seikkaan.
"Voitko sinä aina yhä kärsiä tuollaista häpeää?" sanoi hän.
"Älä puhu siitä, jos et tahdo saattaa häpeääni vieläkin julmemmaksi."
"Sitä en suinkaan tahdo. Minä tahdoin vain, että palaamme Ranskaan. Minä olen sinulle aina sanonut, että meille tapahtuu joku onnettomuus. Minä sanon sen vieläkin ja sanon, ettei siihen ole pitkäkään aika. Ymmärräthän, että on poliisimiehiä, jotka jonakin päivänä tahtovat tietää miten master Driscoll voi myydä tavaroitaan niin helpolla. Mitä silloin tapahtuu?"
"Mattia, minä pyydän…"
"Koska sinä et tahdo pitää silmiäsi auki, niin pitää minun katsoa sinunkin edestäsi. Tapahtuu silloin, että meidät vangitaan, sinut ja minutkin, jotka emme ole tehneet mitään. Miten todistamme, että olemme syyttömät? Miten puolustamme itseämme? Eikö ole totta, että me syömme leipää, joka on maksettu noista tavaroista saaduilla rahoilla?"
Tämä ajatus ei koskaan ollut juolahtanut mieleeni; minusta tuntui aivan kuin olisin päähäni saanut vasaran iskun. "Mutta me itse ansaitsemme leipämme", sanoin koettaen puolustaa itseäni, en Mattiaa, vaan tätä ajatusta vastaan.