"Se on totta", vastasi Mattia, "mutta sekin on totta, että me olemme yhtiössä näiden ihmisten kanssa, jotka eivät ansaitse leipäänsä. Sitä vain katsotaan, eikä muuta katsotakaan kuin sitä. Meidät tuomitaan niinkuin tuomitaan heidätkin. Minusta tuntuu pahalta joutua varkaudesta tuomituksi, mutta vielä, pahemmalta, että sinut tuomitaan. Minähän en ole kuin kurja raukka, enkä koskaan olekaan sen parempi, mutta kun sinä kerran löydät vanhempasi, oikeat vanhempani, niin mikä suru heille, mikä häpeä sinulle, jos olet tuomittu varkaaksi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voi etsiä vanhempiasi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voikaan rouva Milliganille ilmoittaa herra James Milliganin vehkeistä Arthuria vastaan. Pelastakaamme itsemme, kun vielä on aika."
"No anna minun vielä miettiä muutamia päiviä, sitten nähdään."
"Mieti joutuin. Ihmissyöjä tuntee tuoreen lihan hajun, minä tunnen vaaran hajun."
Enpä ennen ollut joutunut niin sekaannuksiini Mattian selityksistä ja rukouksista kuin nyt. Minun oli päätettävä vihdoinkin, mitä minä oikeastaan tahdon. Mutta tapahtumat tekivät sen, mitä minä en uskaltanut tehdä.
Oli jo kulunut monta viikkoa siitä kuin Lontoosta lähdimme, ja olimme saapuneet muutamaan kaupunkiin, jonka läheisyydessä piakkoin pidettiin kilpa-ajoja. Englannissa kilpa-ajot ovat kansallinen juhla, ja niihin saapuu kaikenlaisia näyttelijöitä ja kulkukauppiaita, jotka pitävät markkinoita. Meilläkin oli ollut kiire näille markkinoille saadaksemme paikkamme siellä, me soittajina ja Driscollin perhe kauppiaina. Mutta isäni ei asettunutkaan kilpa-ajopaikalle, vaan itse kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa parempia kauppoja tehdyksi.
Kun Mattialla ja minulla ei ollut mitään tehtävää sillä aikaa kuin vanhempani järjestelivät kauppaansa, niin menimme kilpa-ajoradalle, joka oli vähän matkan päässä kaupungista muutamalla kankaalla. Sinne oli pystytetty lukemattomia telttoja, ja jo kaukaa huomasi nousevan savupatsaita, jotka osottivat kilparadan paikan. Me jouduimme pian kuoppaiselle tielle, joka kulki avaran kankaan poikki. Tämä kangas oli tavallisesti autio ja paljas, mutta nyt se oli täynnä lautavajoja, joihin oli sijoitettu kapakoita ja ravintoloita, siellä oli kopperoita, telttoja, vaunuja, joiden ympärillä vilisi ihmisiä.
Kun me kuljimme muutaman nuotion ohi, jossa oli pata tulella, niin tunsimme ystävämme Bobin. Hän näytti olevan hyvin ihastunut tavatessaan meidät. Hän oli tullut kilpa-ajoihin parin toverinsa kanssa antaakseen näytäntöjä, mutta soittajat, jotka he olivat palkanneet, olivat syöneet sanansa, niin että seuraavasta päivästä, jolloin he olivat toivoneet paljon yleisöä itselleen, heillä nyt oli vähät toiveet. Me voisimme, jos tahtoisimme, tehdä heille suuren palveluksen, ruveta heille soittajiksi, ja tulot jaettaisiin meidän viiden kesken, ja Capikin saisi osansa.
Mattian silmäyksestä huomasin, että hän olisi hyvin mielissään, jos minä hyväksyisin Bobin ehdotuksen, ja kun meillä oli vapaus tehdä miten parhaiksi näimme, kunhan vain saimme runsaasti rahaa, niin suostuinkin. Päätettiin siis, että seuraavana päivänä me tulemme Bobin ja hänen kahden toverinsa käytettäviksi.
Mutta kun minä palasin kaupunkiin ja ilmoitin isälleni tuumamme, niin tulikin este.
"Minä tarvitsen Capin huomenna", sanoi hän, "te ette voi ottaa sitä mukaanne."