Minä kävin hyvin levottomaksi tästä. Tahdottiinko Capia käyttää johonkin pahaan työhön. Isäni kuitenkin selitti asian ja sai mieleni rauhoittumaan: "Capilla on tarkka korva, se ymmärtää kaikki ja on hyvä vartija, siitä on meille hyötyä vaunujen vahtimisessa, sillä muuten voitaisiin meiltä tässä ihmispaljoudessa varastaa. Te menette siis ilman Capia soittamaan Bobille, ja jos näyttelemisenne kestää myöhäiseen, niinkuin on luultavaa, niin tapaatte meidät Suuren Tammen ravintolassa, jossa olemme yötä, sillä aikomukseni on lähteä täältä illan tullen." Kun hän kerran oli jotakin sanonut, oli niin tehtäväkin.
Seuraavana päivänä aamulla, kun olin Capille antanut ruokaa ja juomaa, niin että voin olla varma, ettei siltä mitään puutu, itse kiinnitin sen köyteen vaunuihin, joita sen oli vartioitava, ja Mattia ja minä lähdimme kilparadalle. Heti kun olimme sinne päässeet, rupesimme soittamaan, ja sitä kesti iltaan asti. Minulla olivat sormet niin hellinä, että oli aivan kuin tuhansilla neuloilla olisi niitä pistelty, ja Mattia oli puhaltanut torvea niin, että tuskin enää jaksoi hengittää, mutta sittenkin piti soittaa vielä. Bob ja hänen toverinsa eivät väsyneet tehtävissään, eikä meidänkään siis sopinut väsyä. Kun ilta tuli, luulin, että pääsemme levähtämään, mutta mentiinkin muutamaan kapakkaan ja siellä alkoi uusi soitanta, jota kesti puoliyöhön. Jos sainkin vielä jotakin ääntä harpustani, niin en tiennyt suuntiakaan mitä soitin enkä myöskään mitä Mattia soitti, eikä hän tiennyt enemmän kuin minäkään. Kymmenet kerrat Bob oli ilmoittanut, että näyteltiin viime kertaa, ja kymmenet kerrat alettiin taas uudelleen.
Jos me olimme väsyneitä, niin olivat toverimmekin, niin etteivät kyenneet enää tekemään kaikkia voimannäytteitään. Kerran sitten muuan salko, jota he käyttivät voimistelutempuissaan, putosi Mattian jalalle. Se teki niin kipeää, että Mattia huusi kuin olisi jalka katkennut. Onneksi ei hänen jalkansa ollut pahasti loukkautunut, hän oli saanut siihen ruhjevamman ja pienen haavan ihoon. Hän ei kuitenkaan kyennyt kävelemään. Hänen piti jäädä yöksi Bobin vaunuihin ja minun yksin lähteä Suuren Tammen ravintolaan, sillä piti saada tietää, mihin Driscollin perhe menee huomiseksi.
"Älä mene", sanoi Mattia minulle, "mennään huomenna yhdessä."
"Mutta jos emme huomenna tapaakaan ketään siellä?"
"Sen parempi, olemme silloin vapaat."
"Jos minä jätän Driscollin perheen, niin en jätä sitä tällä tavoin.
Sitäpaitsi luuletko, että he eivät saisi meitä hyvin äkkiä kiinni.
Mihin sinä voisit tuolla jalallasi lähteä?"
"No lähdemme huomenna, jos niin tahdot, huomenna! Mutta älä mene sinä tänä iltana, minua pelottaa."
"Mikä?"
"En osaa sanoa, mutta pelottaa minua sinun puolestasi."