Toisen kerran nyt minut vangittiin, mutta nyt oli häpeä suurempi. Nyt ei ollut kysymyksessä mikään tyhmä syytös minua vastaan niinkuin silloin kun syytettiin lehmän varastamisesta. Jos pääsisinkin vapaaksi syytöksestä, niin saisinhan nähdä tuomittavan ne, joiden toveriksi minua luultiin.
Vankila, johon minut vietiin, ei ollut lainkaan sellainen naurettava vankila, kuin oli se sipulikamari, jossa Mattian kanssa olimme olleet, vaan oikea vankila, jossa oli rautaristikot akkunassa. Huoneessa ei ollut muuta kuin istuinrahi ja vuode.
Minä lysähdin istumaan rahille ja istuin siinä pitkän ajan masentuneena, miettien surullista tilaani. En kyennyt saamaan kahta ajatusta kootuksi. Miten kauhea oli nyt tilani, miten pelottavalta tulevaisuus tuntui!
Rohkeutta! oli Mattia sanonut, mutta miten hän voisi auttaa minua, hän kun oli vielä lapsi, miten voisi itse Bobkaan, vaikka olikin jo mies, jos hän tahtoisikin olla apuna Mattialle?
Mutta tärkein kysymys minulle oli, milloin minut viedään oikeuden eteen. Oliko minun mahdollista todistaa syyttömyyteni, vaikka Capi olikin tavattu rikospaikalla?
Kun vanginvartija tuli vankihuoneeseeni tuomaan ruokaa ja juomaa, niin kysyin häneltä, milloin minut viedään kuulusteltavaksi, ja hän vastasikin suopeasti, että viimeistään huomenna.
Minulla ei ollut siis kuin odotettava huomista päivää kovin surematta, jos se oli mahdollista. Mutta sepä ei mahdollista ollut. Koko elämäni iän pysyvät mielessäni muistot tuosta kauheasta yöstä, jonka silloin vietin. Voi miten olin ollut hullu, kun en ollut osannut antaa arvoa Mattian aavistuksille ja hänen pelolleen!
Seuraavana päivänä vanginvartija tuli minua noutamaan käskien minun seurata häntä. Minä astuin hänen vierellään, ja kuljettuamme useain käytäväin läpi hän avasi oven ja käski astua sisään.
Minä astuin sisään ja olin oikeussalissa. Tunsin suonten lyövän ohimoillani.
Muutamalla korokkeella huomasin Bobin ja hänen kaksi toveriaan, Suuren Tammen isännän ja muita henkilöitä, joita en tuntenut. Sitten toisella korokkeella, joka oli tätä vastapäätä, näin poliisikonstaapelin, joka minut oli vanginnut, ja muita henkilöitä: nämä korokkeet olivat todistajia varten. Katsojain joukossa näin Mattian, ja kun meidän katseemme kohtasivat toisensa, niin tunsin heti rohkeutta: minua puolustetaan, minun ei tarvitse itse itseäni puolustaa. Minua eivät masentaneet enää kaikki ne seikat, joita oli ilmaantunut minua vastaan.