"Mutta mitä on tapahtunut?"
"Sinä olet hypännyt junasta niinkuin olin käskenyt, mutta pudotessasi pyörryit ja vyöryit ojaan. Kun sinua ei näkynyt tulevaksi, niin Bob käski minun pitää hevosta ja konttasi pengertä myöten ja kantoi sinut sylissään hevoseen. Me luulimme, että olet kuollut. Voi miten pelkäsin, miten suuri oli tuskani, mutta nyt sinä olet pelastettu."
"Entä poliisikonstaapeli?"
"Hän jatkoi matkaansa junassa, joka ei ole pysähtynyt." Minä tiesin pääasiat, katselin ympärilleni ja huomasin keltaisen koiran, joka katseli minua hellästi silmillään, jotka muistuttivat Capin silmiä, mutta tämä koira ei ollut Capi, sillä tämä oli keltainen ja Capi oli valkoinen. "Missä Capi on?"
Ennenkuin Mattia oli saanut vastatuksi, hyppäsi koira päälleni ja aikoi minua nuoleskella.
"Tuossahan se on Capi, me olemme vain sen värjänneet keltaiseksi."
Minä vuorostani hyväilin Capia suudellen sitä kuonolle. "Minkävuoksi olette värjänneet?"
"Se on soma historia, minä kerron sen sinulle."
Mutta Bob ei antanut kertoa. "Aja sinä hevosta", sanoi hän Mattialle, "ja aja hyvin; sillä aikaa minä laitan vaunumme niin, ettei niitä tunneta."
Vaunuissamme oli vaatekuomi, joka oli kiinnitetty kaarien päälle. Hän irroitti kaaret, laski kuomuvaatteen neljälle laskokselle ja käski minun piiloutua sen alle. Sitten hän käski Mattian sinne. Tällä tavoin vaunumme muuttivat kerrassaan muotoaan. Niissä ei ollut enää kuomua, ja niissä istui ainoastaan yksi henkilö.